Tänä vuonna minä kieltäydyn viettämästä ystävänpäivää, sillä en koe osaavani arvottaa ympärilläni olevia ihmisiä. Suurinosa ihmisistä elämässäni on perhettä. Minun perheeni ja sisarukseni perhe on lähes kaikki. Kiitän heitä olemassa olosta jokainen päivä. He ovat syy ja merkitys elämälleni. Jokaisesta kaverista tai ystävästä olen kiitollinen päivittäin. Ehkä aina en muista sitä kertoa heille, mutta he tietävät että hädän hetkellä olen täällä. Kuitenkin niitä aitoja, mitä sinulle kuuluu? kysymyksiä osoitetaan harvemmin minun suuntaan. En ole enää varma, että keneen voisin itse nojata jos heikottaisi. Kuolema ja vaikeudet ovat karsineet paljon ihmissuhteita elämästäni. Siksi osaan arvostaa myös niitä muita ystäviä ja kavereita, jotka ovat elämään jääneet. Ystävyyden ja kaveruuden raja on häilyvä. Minä menetin kuolemalle yhden heistä, mutta edelleen minä nojaan häneen. Joskus, itse asiassa viimeksi juuri hetkeä ennen kuin tartuin koneeseen, minä kerroin viestin taivaaseen, että näetkö minä olen niin kovin onnellinen ja kaipaan sinua kovin. Olen varma, että hän kuulee. Hieman ennen hänen kuolemaansa minä pohdin, että selviänkö ja hän sanoi, että selviät sinä tai te, tämä on vain yksi vaihe elämässä. Ja sitä se oli, vaikka silloin elämä tuntui maailman lopulta. Hän loi uskoa ja luo edelleen. Vieläkin minä puhun hänelle, kerron ja kaipaan, ei minulla aina muita ole. On asioita, salaisuuksia ja ajatuksia, jotka on helpompi jakaa ajatusten tasolla hänelle, kun kuormittaa niillä asioilla ja ajatuksilla perhettä tai kavereita. Mikään ajatus tai taakka ei ollut hänelle jaettavaksi liian suuri tai liian hupsu. Hän ei tuominnut eläessään ja vielä vähemmän nyt. Joskus jopa kuulen mielessäni hänen vastavaan omalla tyylillään. Minä muistan hänet tänään, huomenna ja ylihuomenna. Hän on aina sydämmissämme, koko perheeni sydämissä. Minä muistan hänen naurunsa, kuolemattomat lauseensa, hassun hauskan tavan tuoda iloa pimeimpiinkin hetkiin.

Aikuisuus, ystävyys, läheisyys ja nykyaika on haastava yhdistelmä. Ihmiset elävät erilaisten viestimien kautta. Ei enää ole olemassa aitoa läsnäoloa. Kiireessä viestiessä sitä helposti unohtaa kysyä niitä oikeita kuulumisia, mitä ei instasta tai facesta löydä. Usein kiireessä kirjoitettu ja vastaanotettu viesti saattaa tulla väärin tulkituksi tai kirjoitetuksi. Ihmisten puhekkin alkaa muistuttaa kasaa lyhyennelmiä, sanojen alkuja, loppuja, ilman sävyjä. Luottaminen on haastavaa, sillä ihmillisyys on tallautunut kiireiden alle. Positiivisuus katoaa arjen taakkoihin ja kiireisiin. Minäkin syyllistyn kaikkeen tähän viestimien kautta kommunikointiin, kiireen keskellä heitettyyn viestiin. Huomaan että joskus on helpompi käpertyä sohvan nurkkaan, kun yrittää mennä soittamaan kaverin ovikelloa. Sitä sortuu ajattelemaan, että ei hän ole kotona kuitenkaan. Ja itseasiassa enää ei kelloja soitella, vaan ajat varataan jo viikkoja eteenpäin kalentereista. Ystävyys muuttuu. Kenellä se ystävä on, toivottavasti muistaa kiittää päivänä jokaisena. Minäkin kiitän jokaisesta ihmisestä ketä tapaan tai ketä ajattelen, arvottamatta heitä sen enempää. On perhe ja kaikki muut, sekä minä. Hyvästejä ja hylkäämisiä on elämässäni ollut niin paljon. Jokainen ihminen ja jokainen kohtaaminen on merkityksellinen elämässäni. Yhdestäkään ihmisestä en enää luopuisi.Yksinäisyys on vitsaus joka selkeästi silloin tällöin valtaa alaa, mutta silloin perheestä omasta minä voimaa saan.

Vietimme huomisen ystävänpäivän sijaan tänään perhepäivää. Sisarukseni perhe ei valitettavasti ollut päivässä mukana, mutta molemmat lapset olivat. Nautittiin elämästä ja kieltäydyttiin ajattelemasta arjen vaikeuksia. Me kaikki neljä olimme yhdessä, käytiin paikoissa joissa emme juuri ole käyneet säästösyistä. Lopuksi käytiin syömässä ravintolassa ja jälkiruuaksi elokuvissa. Kokonainen päivä, aamusta aina tänne iltaan saakka, me olimme yhdessä. Me jaoimme nämä hetket yhteiset ja kaikki oli yhtä mieltä, että onni on me. Meiksi luetaan myös sisarukseni perhe. Minä aina olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että meitä on vain vähän jäljellä. Lapset kuitenkin totesi, että ajatella jonakin päivänä sisarukseni saa lisää lapsia, lapseni puolisoita ja lapsia joten meistähän on tulossa suurperhe. Minua kovasti hymyilytti, sillä minun pienuuteen taipuvainen ajattelu ei ollut huomioinut lainkaan kasvuolosuhteita. Kiitollisena minä käperryn mieheni viereen tänäänkin, muistaen jokaisen olevan ja menneen sekä pyrin olemaan kiitollinen myös niistä tulevista.

"Älä koskaan anna kenenkään tulla luoksesi ja lähteä pois tuntematta oloaan onnellisemmaksi ja paremmaksi." -Äiti Teresa