Minä olen taistellut jonkinlaista riittämättömyyttä vastaan, joka on seurausta siitä että työtä ja hommaa on enemmän kuin ehtisi. Työ, opiskelu, koti ja piha, joka on paljastunut talven jäljiltä, odottavat kaikki minun huomiota tässä ja nyt. Tämä on aiheuttanut kiukkua ja kiukusta seuraa se, että tiuskin, kiukkuilen ja vähättelen perheenjäsenten riittämätöntä panostusta mihinkään, joka taas lisää pahaa oloani. Hienoa, mikä mieletön kierre.  Yritän välillä hengittää ja yritän ottaa kontaktia itseeni, antaen armoa ja anteeksi antoa. Se, että itse koen riittämättömyyttä, ei oikeastaan ole riippuvainen muiden ajatuksista. Ei kukaan minulta odota kuin välttämättömän, ei yhtään enempää. Minulla on oikeus huokaista ja se minulle suotaisiin, paitsi että en itse suo sitä itselleni. Minä yritän saada kierteen katkaistua, mutta huomaan joutuvani siihen koko ajan syvemmälle ja syvemmälle vajoten. En enää oikeastaan ole edes lasteni kanssa puheväleissä. Kun asiat kertyvät, niin sitten ne arkipäiväiset, kuten märät sukat lattialla-syndrooma kertautuu tuhannella. Miksi, et itse vie niitä sukkia pesukoneeseen? Kuinka se lapsi voisi viedä, kun olen sen aina tehnyt hänen puolestaan? Miksi taas astiasi on tiskipöydällä, miksi ei koneessa? No, siksi kun senkin olen aina tehnyt lasteni puolesta.  Voisivatko he oppia? Ei, sillä nyt kun olen riittämätön, minä jaksan taas vaatia, mutta kun minä saan opiskeluasiat ja muut asiat tasapainoon, minä en taas vaadi. Nöyrryn tekemään sen kaiken heidän puolesta. Eli nyt kaikki ovat minulle kiukkuisia, sillä uskallan vaatia. Kuitenkin perheeni tietää, että jos he selviytyvät tämän hetken, pian kaikki on jälleen ennallaan. Näinä hetkinä, kun haluan saada itselleni edes hetken, sitä tulee huomatuksi, kuinka sitä onkin saanut itsensä ympäröityä ihmisillä, jotka asuvat minä-minälandiassa. Maassa, jossa on vain oikeuksia, ei lainkaan velvollisuuksia. Olen kiitollinen ympäröivistä navoista-ni, sillä ilman heitä ei elämä olisi kovin merkityksellistä. Kiitollisuudesta huolimatta, voin vain huokaista, että kuinka vaikeaa onkaan joskus hyväksyä sitä itsekkyyden määrää, jonka kanssa asun. Kun itse istuu aamupalalle illalla yhdeksän jälkeen niin, sitä miettii pakosti katkerana, mitä kaikkea ne muut ovat ehtineet sillä välin, kun itse olen sotkeutunut kaikkiin hyppysissä oleviin lankoihini. Minä olen kadottanut omaan riittämättömyyteeni, sen myönteisyyden mahtavan voiman ja siksi olen kai erittäin raskas taakka perheelleni, kuin myös itselleni. Minä aion yrittää löytää sen jälleen itsestäni, miksi en näkisi niitä asioita, mitä perheeni tekee? Miksi huomaan nyt vaan kaiken sen, mitä he jättävät tekemättä? Tuskin, mikään muuttuu silläkään että luettelen omia vastuitani. Ei perheeni ole kiinnostunut, mihin ne pölyt talossamme katoaa. Heille se on itsestäänselvyys, että mikä on poissa silmistä, on poissa mielestä, mitä sille tapahtui, ei ole merkityksellistä. Aivan kuten minulle on itsestäänselvyys, että minulla on ruokaa, perhe, terveys tms. Ei ne olemassa olevat asiat ole yhtään sen enempää itsestäänselvyys kuin perheelleni se pölytön talo. Jos jonkin itsestäänselvyyden menettäsi olisi se suuri järkytys ja se menettäminen on oikeasti yhtä mahdollinen, kuin se että siitä asiasta saa nauttia tänään. Mikä siis lopulta onkaan sen hienompaa, kuin talo, jossa saa taistella pölyä vastaan? Hienoa on syödä myöhäinen aamupala, sillä voisi olla, että sitä ei ehtisi syödä ollenkaan tai entä, jos ei olisi ruokaakaan? Ihanaa on myös se, että saa elää elämää ihmisten kanssa, vaikka heidän jälkiään saakin siivota. On myös ylenpalttisen hieno mahdollisuus opiskella ja käydä töissä, ei nekään mahdollisuudet itsestäänselvyyksiä ole. Mitä sitten, jos aikaa ei ole kaikkeen? On lopultakin hienoa, että on niin paljon elämää, että aika loppuu. Entä jos olisikin niin, että ei olisi elämää, silloin ei ajallakaan olisi merkitystä.

Arjen riittämättömyys ja kiire katkeaa jälleen vapuksi, kun sisareni perhe tulee meitä jälleen ihastuttamaan. Sitä on kuulkaa pienten jalkojen tepsutusta, vauvan heleää naurua ja yhdessä olon riemua jaettavaksi useammalle päivälle. Kaikkea tarvitsee niin paljon enemmän, mutta myös kaikkea saa niin paljon enemmän. Voi sitä iloa ja riemua, kun saa taas jakaa hetkiä rakkaimpien kanssa.

”Typerys etsii onnea matkojen takaa, viisas löytää sen omien jalkojensa alta” James Oppenheim