Tulipa tuossa joku aika sitten mieleen, että mitä sitten kun kuolema koittaa? Kuolema ei sinällään ole kovin pelottava ajatus, mutta nyt kuin lähipiirissä on pari leskeä, sitä huomaa kuinka vaikeaa elämän jatkuminen on surussa, mutta myös taloudellisissa asioissa. Ihan yhteiseen omaisuuteenkin liittyvät asiat ovat olleet yllättävän hankalia näille läheisille leskille ja perikunta on todella iso kokonaisuus. Ei ole ihmistä, vaan perikunta. Minäkin olen meinannut jäädä leskeksi. Mieheni kävi aikanaan koputtamassa taivaan portilla, mutta onneksemme hän sai vielä yhden mahdollisuuden elää elämää kanssamme ja itsensä kanssa. Kuitenkaan tuosta kohtaamisesta ei opittu. Lapsilla on kaikki maailman vakuutukset, mutta meiltä puuttuu vakuutus kuoleman varalta. Meille sitä tarjottiin. Pelkäsin, että sanktiot mieheni treffeistä kuoleman kanssa aiheuttaisi sen, että emme saisi henkivakuutusta tai vakuutus sulkisi lähes kaikki kuolinsyyt pois vakuutuksesta. Kuitenkin tulla tupsahti suhteellisen inhimillinen vakuutustarjous vain pienellä korostuksella postin polkemana. Siihen sitten tartutaan. Kuitenkin vielä yksi asia pitäisi hoitaa, nimittäin keskinäinen testamentti. Olemme mieheni kanssa keskustelleet testamentinkin tärkeydestä ties kuinka kauan, mutta ehkä huomenna? Entä jos kuitenkin huomenna olisi myöhäistä? Koskaan ei tiedä. Luottaisimme siihen, että omat lapset ovat reiluja meitä kohtaan, jos aika tulisi, mutta niin taisi luottaa eräs leskeksi jäänyt omiin lapsiinsa? Voi minkä karhunpalveluksen he tekivätkään voimistaen tyttärensä omaa tahtoa testamentissaan. Ehkä siis, mikään ei ole niin varma, kuin epävarma. Vielä toistaiseksi lapsemme ovat alaikäisiä, eikä heidän tahtonsa olisi ihan mahdoton, mutta ihan lähivuosina toinen jo kolkuttelee täysi-ikäisyyttä. Ehkä siis tämäkin asia täytyisi saattaa siis määränpäähänsä.

Toisaalta asioiden hoitaminen luo varmuutta, mutta toisaalta olo on erittäin ristiriitainen. Ehkä juuri nämä lähipiiriin kuuluvien leskien oikeuksien puute saa pohtimaan kuoleman jälkeistä elämää, mutta samalla se kuitenkin herättää ajatuksen, että miksi emme oppineet omista kokemuksistamme? Aivan kutsumatta ja yllättäen, kävi kuolema tervehtimässä miestäni aikanaan. Miksi siis olemme uskaltaaneet uhmata kohtaloa ja jättää asiat puolitiehen? Ehkä kuitenkin pitäisi olla onnellinen, että asiat hoitaa pian ennemmin kuin ei ollenkaan. Samaan aikaan sitä pohtii etenkin keskinäisen testamentin osalta, että loukkaako sillä lasten oikeuksia ja luottamusta. Toisaalta silläkään ei ole mitään tekemistä lasten kanssa, vaan me haluamme että elämä jatkuisi mahdollisimman turvatusti eteenpäin toisen poismenon myötä. Suru olisi lamauttava, jos jommalle kummalle jotain sattuisi ja siihen jos, tai oikeastaan kun, kohtaa vielä kaiken taloudellisen takaan, voisi se koetella selkärangan kestävyyttä ehkä liikaakin. Ei siinä surun ohella kumpikaan meistä enää haluaisi vääntää oikeuksista, eikä velvollisuuksista. Kaiken pitäisi olla suurinpiirtein edes sinnepäin  varmaa. Varmuus kaiken tämän epävarmuuden keskellä on kai suotavaa. Olemme siis pian jälleen edes yrittäneet edistää varmuutta, elämässä ja kuolemassa. Nyt voimme siis elää enemmän, minä ajattelen. Etenkin mieheni aina silloin tällöin palaa kuoleman kohtaamiseensa ja hän kovasti aina pohtii, että entä jos ja kuinka sitten? Nyt olemme tehneet kaiken senkin asian eteen, paitsi testamentin, mutta se on sitten seuraava askel. Kamalaa, miten nuorena sitä ajattelekaan näin pitkälle ja näin vanhasti. On kuitenkin realistista ymmärtää, että on vain oletus, kuoleman hetken olevan kaukana tulevaisuudessa. Elämän taika on kai siinä, että koskaan ei tiedä mitä ihanaa, mitä mahdollisuuksia tai mitä kokemuksia nurkan takana odottaa. On myös erittäin armollista, jotta ei tiedä mitä haasteita ja koitoksia siellä tulevaisuudessa odottaa. Valmistatuminen varmaan eli elämään ja kuolemaan on viisautta, mutta muuta varmuutta ei elämässä kai olekaan. Olen kovin kiitollinen, että vilpittömästi olen sitä mieltä, että huominen on huomenna ja tänään iloitsen siitä mitä minulla on.

”Rikkinäisestä voi tulla ehjä, ei entisensä, mutta uudella tavalla kokonainen.”  –Maija Paavilainen