Minä ikäännyn tai oikeastaan kuoreni ikääntyy. Minä oikein kuvittelen tuntevani kuinka ihoni menettää kimmoisuuttaan ja kaikki roikkuu. Poskia voisi luulla rinnoiksi ja rintoja vatsan alimmaiseksi makkaraksi, jos alhaalta päin katsotaan. Sanonta tissit sitten, kun maha loppuu, ei enää päde. Takamuskin putoaisi, jos ei housut sitä paikallaan pitäisi. Aineenvaihdunta hidastuu, vaikka ei sitä ainakaan tihentyneestä virtsaamistarpeesta arvaisi. Vauhti hidastuu ja matka vessaan pidentyy, mutta tarve kasvaa. Arvata saattaa, että asiaa on tullut kirottua ihan kiitettävästi ikääntymisen matkalla. Rasva on kertynyt kaikkialle lisäten osaltaan painovoiman vaikutusta kehoon. On elämä jättänyt arpiakin, eikä ainakaan vähiten raskausarpia, jotka ovat piirtäneen kroppaani uurteitaan.  Aina silloin tällöin, entistä useammin hiusvärin alta paljastuu harmaa jouhi. Siinä pysyy kunnossa, kun sataa juoksee kohti uusia hiusvärejä. Stringit ovat vaihtuneet pöksyihin, johon kangasta kuluu metri tolkulla. Ihoa myötäilevät vaatteet on nyt täysin verrannollisia jätesäkkeihin. Ryppyvoiteet niin ikään on jo käytetty sekä kokeiltu, että ihottumaa ne vaan enää aiheuttaa. Luonnontapa kai kertoa, että ei tässä enää voiteet auta. Elämä on jättänyt lähtemättömän jäljen minuun.

Vanhenemisessa on hyvätkin puolensa. Tämän ikääntyneen, noh, ikääntyvän kuoren alla elää oikeasti nuori ja simpsakka uhmaikäinen, jonka uhmasta on elämä vienyt kärjen. Kamala ainainen draama on laantunut ja sitä on oppinut hyväksymään, jopa ikääntymisen myötä tulevat muutokset. Parisuhde ei vaadi enää jatkuvaa kissanhännän vetoa vaan enemmänkin tosiasioiden hyväksymistä. Kokemuksen myötä se ainainen taistelu on tullut päätökseen. Taistelun sijaan on elämään tullut myös rauhaa, eräänlaista harmoniaa elämän pikku töyssyjen väliin. Välillä sitä elämässä tömpsähtää maahan ihan tosissaan, mutta silloinkin kuraa räkiessään on tilanne jotenkin draamaton. Ihan parasta on, kun kuulo ja näkökin kai tuossa aikanaan heikkenee, että nyt osaa iloita ennen kaikkea näkemästään. Nimittäin näön saralla on jo tullut heikkenemistä tai sitten on liikennemerkit pienentyneet ja muuttuneet epäselvemmiksi aikojen saatossa. Ikinä en ole ollut niin eksyksissä, kun viime vuosina. Kuulo taas on tarkentunut, sillä koskaan aiemmin en ole pysähtynyt näin intensiivisesti lintujen laulusta ja luonnon äänistä nauttimaan. Vanhemmiten sitä on oppinut arvostamaan monia asioita, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä, nauttimaan hetkistä jotka ennen kiiti ohi kuin huomaamattaan. Kiitos elämä, tästäkin vuodesta niin myötä-kuin vastamäistä. Ennenkaikkea suuri kiitos ihmisistä, jotka jaksavat minua ikääntymisestä huolimatta. P.s. Oikeasti en edes ole vanha, paitsi jokapäivä eilistä vanhempi :).

”Mikä voisi olla kauniimpaa kuin ihana vanha nainen, joka viisastuu ikääntyessään?” -Brigitte Bardot