Taas tuntuu luiden ympärillä, että on tullut vietettyä juhannusta jo varmaan hieman pidempäänkin. Leipää, hampurilaisia, suklaata, jäätelöä, lisäksi kaikki muut herkut, juomana kahvi. Unohdettu on vesi ja kaikki terveellinen. Hieman olen yrttitarhastani silloin tällöin makua suuhun ottanut, mutta muuten on menty niin kehoa raiskaten. Tulipa tuhottua pari viiniäkin siskon kanssa juhannuksen aikaan vaivihkaa naukkailen. Viime yönä sitten tuli hikisenä rullattua edestakaisin vuodetta. Maha tuntuu omituiselta ja olo raskaalta. Kaulaa ei turvotuksen alta juuri erota ja tuplamäärän peiliä olisi tarvinnut, jotta naama siihen olisi mahtunut. Miten hiton sairas ihminen onkaan kun syö ihan vaan syömisen ilosta. Monikaan asia, kuten se suklaa ei edes ole hyvää, mutta ilman sitäkään ei voi mielen mielestä edes elää.  Tämä on niitä elämän tähtihetkiä, joista kiristynyt vyötärönauha muistuttaa, tuli sitten maistettua ja itsehillintä petti taas. Ehkä vasta sitten viikon päästä olen perus iso minä ja siihen asti erittäin isosti minä.

Mutta juhannukseen siis kuului paljon yhteistä olemista ja mukavia hetkiä herkutellen sekä lapsista nauttien.  Eilen oli sen verta ähkyn poikanen, että edes maanantai ei ehtinyt ahdistaa. Nyt se vasta sitten ahdistaakin, kun ähkyn takia menivät yöunet ja töitä pitäisi nyt sitten jaksaa. Jotenkin aika mennä viipottaa ja syyllisyyskin kalvaa, kun huomiota vaativat niin lomailevat lapset kun alituiseen rapistuva koti pihoineen päivineen. Olen niin onnekas, että minulla on maailman sopivin koti minulle ja perheelleni, mutta aikaa ja työtä se vaatii pysyäkseen kunnossa. Ja ennen kaikkea rahaa, jota ei tosiaan vieläkään puussa kasva. Onkohan kukaan koskaan laskenut, että paljonko on omakotitalon realistiset kustannukset vuositasolla eri ikäisissä taloissa? Itse katselin viikonloppuna varastoa ja pohdin, että otanko ruohonleikkurin, pensasleikkurin, trimmerin tai jonkin muun värkin tehdäkseni jotain, kun erehdyin ajattelemaan sitä rahamäärä, mikä kuluu pelkästään tontin huoltoon vuositasolla. Tunsin syvää kiitollisuutta, että tänä vuonna (kop, kop, puuta koputtaen) emme ole vielä joutuneet vaihtamaan leikkuria, joka selkeästi on ikänsä puolesta aika lähellä loppua. Pihan lisäksi huomiota vaatisi niin ulkorakennukset,  itse talosta puhumattakaan. Uutta pintaa ja hieman pesua ja puunausta, eikä sekään ole ilmaista. Ajatusten kiertäessä to-doo listaa ja niiden tekemiseen vaadittavaa rahaa minä unohdin tehdä mitään ja löysin itseni istumasta terassilla jäätelöä ja kahvia nautiskellen. Ongelma siis oli eilisen osalta ratkaistu ja nyt tunnen tuon ajanhukan aiheuttamaa syyllisyyttä, kun syömisen mukanaan tuomaa ahdistutakin. Kuitenkin olen ahdistuksesta huolimatta onnellinen, sillä minulla todella on vielä koti. Minä vielä pari vuotta sitten pelkäsin menettäväni senkin. Lisäksi minulla on rahaa ruokaan, sekään ei ole ollut aina ihan itsestäänselvyys. Ja mikä parasta minulla on kaikki nämä ihmiset, jotka kotini ovat viimeaikoinakin kanssani jakaneet. Josko siis loppuviikkoa kohden kiitollisuus voittaa ahdistuksen ja riittämättömyyden. Salaattia pureskellen,  pois maanantaista purjehtien.

”Ei hyvin syöden säästetä eikä säästäen hyvin eletä.” - Suomalainen sananlasku