Tänään lehdet kirjoittivat ylivelkaantumisesta ja siitä kuinka se lisääntyy. Minä muistan ja tunnen edelleen sen hetken, kun yrityksellä alkoi mennä huonosti ja me luovutimme. Velkaa oli ja monet velvoitteet kaatuivat meidän omaan niskaan. Olimme onnekkaita, oli töitä ja jos ei huisketta korvien välissä lasketa niin terveys kesti sen tuskan. Pelko oli järkyttävä, pelko kaiken menettämisestä. Kun ei ole rahaa, ei ole mitään. Silloin on pakko ponnistaa uuteen aamuun. Kaikki ajatus keskittyy siihen, kuinka selviän, millä saan laskut maksettua, kuinka selvitä tilipäivään. Postimiehestä tuli meidän pahin painajainen, kuten meidän raskaan postin kantaminen varmasti oli taakka hänellekkin. Toki ihmiset ovat rahaa tärkeämpiä, mutta sillä hetkellä ei pysty, eikä jaksa iloita, jos jatkuva rahan puute, velkojen ja laskujen järjestely vie kaiken, jopa elämän ilon. Minä joka päivä olen kiitollinen, että me selvisimme pahimmasta, työtä tekemällä. Tokikaan emme vieläkään ole kuivilla, sillä edelleen jäänteitä on jäljellä kaikista menneistä vuosista huolimatta. Työttömyys tai terveyden menettäminen kaataisi koko pakan, mutta niin pitkään kun minulla on tuloja yhtä paljon kuin laskuja, minä olen kiitollinen. Niin pitkään kun minulla on koti, olen kiitollinen ja erityisen kiitollinen olen siitä, että minulla on ruokaa lapsille ja itselle. Me emme matkusta aurinkoon, koska siihen ei ole rahaa, ei tänään, ei huomenna, ei ehkä ensi vuonnakaan. Me olemme kiitollisia, jos pystymme ostamaan vaatteita. Noiden kurjimusten vuosien aikana meidän vaatevarastot kuluivat aivan loppuun, meidän koti maksoi noista vuosista hiljalleen rapistumalla, kun ei ollut rahaa huolehtia siitä. Vain ihminen, joka on kokenut velkavankeuden tietää, että rahalla todella on merkitystä.  Kun sitä on, se mahdollistaa elämän, kun sitä ei ole se vie ihmisen aivan loppuun, hetkeen jolloin miettii, että jaksanko edes hengittää. Ja minä tiedän, että on ihmisiä, joilla hätä on niin paljon suurempi kuin mitä meillä oli ja on. Jos voisin, halaisin jokaista noista tuhansista ihmisistä. Olisin läsnä, muuta en voisi. Ei minulla olisi mitään sanottavaa heille. Sillä hetkellä kun he ovat syöksyneet epätoivoon, hetkeen jolloin he toteavat, että mikään ei riitä, he eivät halua kuulla, että kyllä te selviätte, he eivät halua kuulla neuvoja, jotka heitä eivät vie eteenpäin. He haluavat edes hetken rauhaa omasta elämästään. Jos minä voisin, minä haluaisin antaa heille sen hetken, jos vain pystyisin. Mikään ei ole niin merkityksellistä, kun se ensimmäinen hetki vuosien taistelun jälkeen, kun laskut ovat eräpäivänä maksettu. Se hetki on melkein yhtä tyydyttävä, kuin oman lapsen syntymä, häät tai muu suuri perhetapahtuma. Kiitos elämä, että minä koin sen hetken ja minä toivon, että kaikki muutkin sen kokevat. Minä mietin, että onko minulla oikeutta kirjoittaa tätä tekstiä, sillä tiedän niin monella olevan vielä haastavampaa. Mutta se taistelu oli minun aallon pohjani. Meillä oli onni myötä ponnistaessa pohjalta yhdessä ja jos tuuri matkalla säilyy, me selviämme. Tiedän sen. Nuo vuodet jättivät taatusti taisteluarpia, joita kannan mukanani, yhdessä mieheni kanssa, mutta tiedän jonakin päivänä sen taistelun loppuvan ja voin todeta, että me selvisimme. Toivon tuhansille muille sitä samaa mahdollisuutta, toivoa ja uskoa, että elämä voittaa.  Se vaatii taistelua ja sitkeyttä, uskoa ja toivoa, ehkä pieniä onnenkantamoisia. Kunhan vaan ei usko pikavoittoihin, sillä silloin tilanne vain pahimmillaan pahenee.


”Olen joskus ollut kaamean, epätoivoisen, äkillisen alakuloinen, mutta siltikin tiedän aivan varmasti, että pelkkä elossa oleminen on jotakin mahtavaa.”
- Agatha Christie