Niin se alkaa loman selkä taittua kohti arkea. Lomalla on ollut monta ihanaa hetkeä, mutta paljon on ollut myös raskasta energiaa, joka on pitänyt otteessaan. On ollut kamalasti hoidettavaa, josta on aina vaan poikinut lisää hoidettavaa. Monikaan asia ei hoitunut loman aikana kerralla, ei vaikka olisi pitänyt. Koko loman on ollut hieman levoton ja rauhaton olotila. Tulevaisuuden usvainen kuva luo levottomuutta entisestään. Tuntuu kuin olisin eksynyt, enkä oikeastaan tiedä missä olen tai minne menen. Omanlaisensa huono onni muistuttaa olemassa olostaan, vaikka tiedän että lopulta se kaikki on vain välttämätön paha, pieniä kiviä tiellä matkalla onnistumisiin.

Tänä aamuna minä löysin itseni kosken kohinaa kuuntelemasta, kappaleesta kauniista luonnosta nauttien. Siinä kohinassa ja kauneudessa minä annoin levottomuuteni valua hetkeksi pois. Minä annoin valon häkäistä ja kosken kuohun vaientaa päänsisäisen kuohunnan. Minä toivoin vain hetken rauhaa levottomuuteeni, varmuutta jalkojeni alle. Kumpa jostain löytyisi jokin voima, joka ohjaisi jalkani maahan, jotta tuntisin, että tässä minä olen, jotta voisin etsiä suunnan minne mennä. Mutta tuo hetki oli erityisen merkityksellinen sen kosken kohinaa kuunnellen, kun ehdin hengittää itseäni varten. Sen hetken olin vain minä ja minun toiveeni. Kukaan ei sillä hetkellä ollut tukahduttamassa minun tarvettani tai vaatimassa välitöntä huolehtimista. Vain minä, kosken kohina ja äärettömän kaunis luonto. Minä pystyin nuuhkaisemaan tuulta, joka toi tullessaan tiedon syksyn lähestymisestä. Sitä samaa viestiä kantaa myös luonto, kun syksyn satoa on saanut korjata, haistaa ja maistaa. Ruokapöytää koristaa värit syksyn sadon.  



syksy1.jpg