Nämä päivät kauniin syksyiset, ovat täyttyneet loputtomalta tuntuvilta tunneilla, jotka täyttyvät hoidettavien asioiden loputtomalla vyyhdillä. Mitä enemmän pinnistelen ja hoidan, sen suuremmin eksyn verkostoon. Kuka ottaisi kopin ja antaisi minun romahtaa? Kipu jäytää luita ja ytimiä, mutta ei onnistu tunkeutumaan niin syvälle kuin se tuska ja murhe, joka viiltää sisältä. Minä en pysty nyt ja kohtakaan, niin moneen asiaan ja siitä tulee tuska. Tuska, josta oma perheeni minua aina muistuttaa. Minä yritän pystyä, mutta samalla minä tunnen, kun ohimennen minua sanoilla sekä odotuksilla viilletään. Minä, joka olen yrittänyt aina olla vahva, olen nyt erittäin vajavainen ja yksin. Minun koko viikon kohokohta oli äsken lämmin jäätelö kera ystävän. Ensi kertaa joku pysähtyi jakamaan hetken ilman, että hetki sisälsi odotuksia joita en voisi täyttää. Sen hetken, minä olin minä. Olen itkenyt ja surrut kaikkein eniten omaa riittämättömyyttäni ja perhettäni, joka ei olekkaan seisonut näinä päivinä rinnallani, vaan ovat omalla tavalla lisänneet kipuani ja riittämättömyyden tunteitani. He eivät edes tiedä kaikkea, mitä minulla saattaa olla edessä. Toisaalta en tiedä juuri nyt itsekkään. Minä aion yrittää yksin. Niin yksin, kuin olen tämän elämäni ollut. Minä olen vahva ja minä seison omin jaloin. Olen heikko sitten niinä yön pimeinä tunteina, kun muut nukkuvat.

Olen elänyt mieheni rinnalla niin monta elämän näytöstä, että olen hämmentynyt, että nyt kun minun pitäisi olla pääosissa, hän ei voi antaa minulle tilaa. Minä muutin kipuineni ensi kertaa elämässä sohvalle. Minä hengitän omaa ilmaa, omia rajoitteita, rakentaen omia vahvuuksia. Minä joudun seisomaan itse. Olen äärimmäisen pettynyt rakkauteen, joka ei kestä odotuksistani huolimatta minun heikkoja hetkiäni. Ehkä miehenikin on pelästynyt ja säikähtänyt. Kuitenkaan huonolle käytökselle ei pitäisi olla tekosyitä. Rakkaus on juuri niin vahva, kun se päivä jolloin sitä eniten koetellaan.  Meillä rakkaus ei ehkä kannakkaan kahta.

Minä olen onnellinen niin monista hyvistä hetkistä elämän, joita lähimenneisyys tarjosi.  Ne hetket antaa voimaa nyt, kun elämä heitti minut jälleen syöksyvirtaukseen. Olen iloinen, että tallensin niin paljon hyviä asioita tänne blogiin.  Jonakin päivänä fyysinen kipu lakkaa ja mieleni jälleen kohenee. Minä jaksan uskoa. Jonakin päivänä avoimet kysymykset saavat taas vastaukset. Tilanne vaatii nyt aimo annoksen kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole muutoinkaan saati tässä kivussa. Mutta vielä tulee se päivä, kun mieleni nousee iloon ja valoon.

”Raukat rajani ratkenneet
taas lukittu paikalleen
mutta minkä toimesta?

Toisen puolen muistosta
vielä kuona jäljellä
lihaan kaiverrettuna.

Vihaan heikkouden tunnetta
ja sitä kuinka pitkälle
se voi heittää varjonsa,
vaikka järkisyiden loisteella
sitä kuinka korventaa
se ei suostu kuolemaan.

Kauniimpana elämänviiva kuin koskaan aiemmin,
hauraana mun käteni halkaisee
ja taipuu mutta tuntuu.”  -Apulanta