Vaikka minä olen keskivertoa suurempi, minä tunnen olevani hyvin pieni ja hento. Olen kuin rikkinäinen lamppu, jonka voi heittää roskiin. Ne lasin rikkoutuneet reunat vihloo ja tekee kipeää, mutta minun täytyy kestää se. Muut kävelevät määrätietoisin askelin ylitseni, ymmärtämättä sitä, kuinka pala palalta minä sisäisesti menetän otteeni elämästä. Jokaisen kerran, kun päälleni astutaan, minä hajoan lisää. Iltaisin minä käperryn peiton alle ja ajattelen, kumpa minun ei tarvitsisi herätä aamulla ja aamulla minä tunnen sen suuren epätoivon ensimmäiseksi, jota päivä mukanaan tuo. Kipu, olet taas täällä, totean usein yöllä ja viimeistään aamulla. Tämä trauma muistuttaa minua samalla myös menneistä traumoista, repien minusta kaiken toivon säteen. Tämän kaiken keskellä minä jaksan työni. Työni, joka on sekavuuden multihuipentuma, muutoksen jatkuva virta, joka aiheuttaa epäinhimillisen kovaa stressiä. Lisäksi arkea värittävät opiskelut ja ne tehtävät, jotka kirjallisuusohjeineen ja tehtävän antoineen saavat minut tuntemaan oloni entistä tyhmemmäksi ja vajavaisemmaksi,  juuri tässä hetkessä. Se työ, jonka ennen teit päivässä, vaatii nyt viikkoja. Se asia, jonka aiemmin ymmärsit, on nyt hepreaa.  Deadlinet painaa päälle, niin töissä, kotona kuin opiskeluissakin ja minun tekisi mieleni vaan huutaa, että ”hei, minä en taida pystyä enää tähän”. Minä en enää hallitse edes laskuja, kodin laskuja, minulle on yhdentekevää onko niitä maksettu, onko niihin rahaa.

Mies, maailman huonoin tukija, niin kuin olen tämän tapahtuman myötä todennut. Tällä hetkellä minulla ei ole oikeutta olla juuri nyt mitään mieltä, mikään mitä tunnen tai ajattelen,  on väärin. Jos uskallankin kyseenalaistaa hänen mielipiteitään, alkaa hän uhmailla kuin uhmaikäinen tyttö. Uhmaillessaan hän kertoo  koko maailmalle, miten epäreilua ja paskaa tämä elämä on. Minun kuuluisi kai sanoa, ”voi anteeksi kultaseni, kun sinuun koskee niin lujaa, olen pahoillani, että joudut kokemaan tämän kanssani”.  Lisäksi tekisi mieli huutaa, että ”Pian sinun ei tarvitse enää kokea kanssani mitään, jos et tajua lopettaa tuntemasta kovemmin kuin minä, lopeta ajattelemasta puolestani, lopeta olemasta aina oikeassa”.

Kiitos elämä, että veit taas koko elämänhallintani ja saatoit minut tähän loppuun palamisen tilaan. Minä en voi uskoa, että tästä voisi seurata mitään hyvää. Minä en usko siihen ihmeeseen, että jonakin päivänä tämä kaikki on ohi. Kaikki hoituakseen on kamalan mutkikasta, johon minulla taas ei riitä enää omat voimavarat, eikä minua kukaan auttaakkaan. Minä en vain jaksa taistella enää mistään, enkä kenenkään kanssa.Kaikken pahinta tässä, on se tietoisuus, että tuhansien ja tuhansien vaikeampien elämänkohtaloiden rinnalla, onko minulla oikeutta edes tuntea näin? Syyllisyys, mikä ihana tunne, häpeän ja riittämättömyyden sekä epätoivon ja vihan rinnalla.

”Jotain todella kaunista tapahtuu ihmisille,
kuin heidän maailmansa hajoaa:
nöyryys, ylevyys,
korkeampi älyllisyys kohoaa
juuri sillä hetkellä,
kun polvemme osuvat lattiaan.” –Marianne Williamson