Ulkona tuiskuttaa lunta. En oikeastaan koskaan ole pitänyt talvesta, mutta juuri nyt suorastaan vihaan sitä. Talvi tuli aivan liian aikaisin. Kylmä viiltää luussa vaurioituneessa niin, että en oikeastaan pysty keskittymään mihinkään. Kylmä saartaa minut kotiin päästämättä otteestaan. Villasukat tuntuvat jälleen maailman parhaalta keksinnöltä.

Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun ystävämme nukkui pois. Minä tavallaan ikävöin häntä. Oikeastaan minä ikävöin häntä. Usein hän saa silmäni kostumaan ja mieleni apeaksi, mutta toisaalta hän saa minut tuntemaan riemua kaikista niistä vuosista, kun hän oli kanssamme. Kaikkein eniten hän tuo lohtua. Uni on tällä hetkellä minun elämäni tärkein asia. Unessa minä saatan joskus olla tuntematta kipua lohdutonta. Unessa minä tapaan ystäväni. Ne unet ovat niin todellisia, että minä tunnen ja haistan hänet. Se tuntuu oudolta ikävöidä jotain, joka minulle on olemassa. Hän tuo minulle juuri nyt kamalasti lohtua, lohtua mitä kukaan ei voi tuoda. Pohdin, onko mieleni luonut hänet jälleen todelliseksi, jotta jaksan läpi tämän tuulen ja tuiskun, kaikki nämä itsekkäät ihmiset ympärilläni, jotta jaksan tulevat ja olevat taloudelliset taakat sekä työn sekavuuden? Vai voiko hän olla mielessäni totta? Se mikä kertoo että hän on mielessäni, on se että hän on minua varten. Me emme puhu, vaan hän tietää ja tuntee minun tunteeni. On kamalan surullista ja kamalan armollista, että hän asuu unessani. Surullista siksi, että hän vallan voisi nukkua myös sohvallani, aivan niin kuin joskus eläessään. Kumpa me emme olisi niin kuin me, vaan niin kuin me olimme, ystäviä tavallisia ja niin kovin eläväisiä, me molemmat. Mutta kun on pakko olla näin, toinen elävä ja toinen kuollut, olen onnellinen, että tapaan hänet niin usein unessa.

Minä muistan hänet niin elävästi, minä muistan hänen ilmeet, toiveet syvimmät, joita hän eri elämänvaiheissa kaikkein eniten toivoi. Minä muistan, kuinka kovasti toivoin hänen kanssaan. Yksi hetki elämän palaa mieleeni elävästi ja se oli se kerta ensimmäinen, kun tulimme tähän taloon, minä muistan mitä hän sanoi, mitä toivoi ja olin niin pahoillani, mitä hän silloin sai kestää. Kaikista omista murheistaan huolimatta hän tuli silloin kanssamme kohti uutta alkua, sillä hän jos kuka tiesi, että sitä tähän taloon muutto edusti meille. Hän oli elänyt läpi silloisen myrskymme, vaikka myös hänellä itselläänkin oli kivulias ero tulossa. Silti hän pysyi rinnallamme. Aivan kuten hän eli niin monien muidenkin ystävien ja rakkaiden rinnalla, heidän elämissään. Siksi ja juuri siksi, en lainkaan ihmettele, että hän on unissani ja varmaan monien muidenkin unissa. Hän on juuri sellainen. Eläessään, kun myös kuoleman jälkeen.

Minulla on joku tuolla pilven päällä, tietä pimeää valaisemassa ja tietä rosoista tasoittamassa. Hän unessa minulle lohtua ja uskoa tulevaan tuo. Sytytän hänelle kynttilän iltaisin. Valo tuo elävä, kiitollisuuden viestiä hänelle vie. Kiitos, että olet ystäväni vielä tänäänkin.