Minut on nyt operoitu tapahtuneen tapaturman jäljiltä vihdoin ja viimein. Kaksi kuukautta jäytänyt jatkuva kipu on poissa. Toki pientä ajoittaista kipua on vielä, mutta ei lainkaan samanlaista kuin aiemmin. Sellainen luuta jäytävä hermokipu on vaiennut ja tilalle tullut pinnallinen silloin tällöin vaivaava kipu. Lisää operaatioita on tulossa tulevaisuudessa, mutta nyt minusta tuntuu, että pahin ehkä on ohi. Hiljalleen alkaa normaali arki palailla kuvioihin. Uskaltaudun jo ehkä ensi viikolla harrastustenkin pariin ja tänään kokeilen käydä saunan lämmössä. Hieman on joutunut tahtia hidastamaan tapahtuneen johdosta. Tämä näkyy konkreettisesti opiskeluvauhdissa. Minusta tuntui hyvin vahvasti, että minä en millään pystynyt kaikkeen, arkeen, kipuun, työhön ja opiskeluun. Minä, joka en koskaan luovuta, jouduin kirjoittamaan opettajalle viestiä, että en pysty millään etenemään sovitussa tahdissa. Tämähän tarkoittaa, että kun nyt hidastaa, se hidastaa tulevaisuudenkin etenemistä merkittävästi.  Tiettyjen opintojen täytyy edetä kronologisessa järjestyksessä ja se jos mikä harmittaa, mutta toisaalta en tällä erää pystynyt parempaan. Eheytyminen vaati hidastamista. Lohtua kuitenkin tuo, että jotain opiskelua jäi kuitenkin jäljelle.

Hiljalleen alkaa toipumisen tiellä joulumieli kyläillä. Olen hiljalleen alkanut haalia joululahjoja. Aina kaupassa käydessä minä hypistelen kaikkea ihanaa jouluista ja sen tuoksuista. Eilen syttyi normaalia aiemmin ikkunaamme joulutähti johdattamaan lämmön kotiimme. Voi, kuinka onnellinen minä olen siitä, että minuun ei satu niin paljoa ja sen ansiosta pystyn näkemään ympärilleni. Kumpa vaan malttaisin nyt edetä hyvin pienin askelin kohti normaalia, että ei tulisi takapakkia. On ihan kamalaa ajatella, kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka kestävät kamalaa kipua jopa vuosia. Kipua joka ei anna heille toivoa paranemisesta. On paljon ihmisiä, jotka jatkuvasta ja kovasta kivusta huolimatta löytävät elämän merkityksen ja ammentavat siitä voimaa elääkseen kivun kanssa. Minun täytyy ihailla heitä. Minä ja minun mieleni on selkeästi heikko, sillä mieleni valtasi kipu ja sen myötä tulleet tekemättömät sekä hoitamattomat työt ja asiat. Minun mieleni ei salli minun olla vajaa, eikä toisaalta elämäntilanteenikaan. Ehkä se onkin tarinan opetus, että minun tulisi oppia löysätä ja oppia olemaan hieman vajaa. Toisaalta tässä kiputarinassa saattoi elämistäni ja olemistani heikentää juuri tieto siitä, että kipu on parannettavissa. Kipuni vaati vain asioiden korjaamista, mutta järjestelmä laittoi elämänlaatuni syrjään odottamaan, jotta järjestelmä on valmis hoitamaan minut. Minun ei siis tarvinnut tällä kertaa hyväksyä ja toivon, että kenenkään, ei edes minun, tarvitsisi koskaan hyväksyä kroonista kipua vieraakseen. Elämä vain ei taida mennä niin. Tänään ja tässä hetkessä minä nautin pienestä ja ajoittaisesta kivusta ja olen kiitollinen, että nyt, juuri nyt, kipu ei ole kovempaa. Minä valmistaudun viettämään viikonloppua perheeni kanssa yhdessä kinastellen, höpötellen, leväten, nauttien ja vaikka siivoillen. Yritän nauttia niistä huonommistakin hetkistä osallisena tehden asioita, joihin mulla ei olisi normaalisti ollut aikaa.  Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisi tämäkin viikonloppu mennyt opintojen parissa. Luopuminen luo usein tuskaa, mutta tällä kertaa tunnen luopumisesta kiitollisuutta. Kiitos kipu, jos todella minut nyt hylkäsit. Toisaalta joudun kiittämään sinua 
kipu, että vaadit minua hieman hiljentämään, ehkä juuri siksi minä ehdin huomata jopa joulun saapumisen.
 

”Suurin rajoite elämässämme on oma mielemme.” -Amelia Boone