Sain taas hirvittävän hyvän muistutuksen siitä, miten asiat voisi olla jälleen huonomminkin, kun tuttavapiiristä kaksi irtisanottiin tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin vedoten.  Molemmat eri aloilta ja eri työpaikoilta. Sehän tästä minun sopastani vielä puuttuisi, että työn menettäisin. Työ tuo kuitenkin kaikesta kurjuudestaan huolimatta elämään  taloudellista turvaa, syyn herätä joka päivä. Minun palkkani ei edes ole kurja, vaikka menot suhteessa tuloihin onkin epätasapainossa edelleen kaikkien epäonnisten sattumusten takia. Työttömyys kuitenkin olisi se viimeinen pisara tässä onnettomassa tapahtumien sarjassa, jota kaipaisin. Tällä hetkellä alallani ei edes olisi töitä tarjolla. Satoja hakijoita/ avoin työpaikka ja usein työpaikat ohjautuvat niille joilla on suhteita tai erikoisosaamista, joka maailmalla on kartutettu. Minun työttömyydestäni tulisi pitkä ja edessä olisi useita nälkävuosia.  Miksi työn olemassa olo ei tällä hetkellä kuitenkaan suo sitä turvallisuutta minulle, mitä sen tulisi suoda. Ehkä tämä kokonaisvaltainen väsymys kipuun ja työn järjettömyyteen vaan saa minut tuntemaan itseni vajaaksi ja väsyneeksi. Ehkä minä en juuri nyt pääse hyödyntämään osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla. Myös jatkuva alisuoriutuminen ja epävakaat olot tekevät sen, että aamulla noustaan pylly edellä, vaikka pitäisi muistaa olla kiitollinen edes siitä, että sängystä yleensä noustaan.  Alisuoriutuminen suhteessa omaan osaamiseen väsyttää ja tylsistyttää ja lisää työn kuormittavuutta siinä missä liian suuret vaatimukset suhteessa omaan osaamiseen.

Olen todella pahoillani jälleen niiden ihmisten puolesta, jotka heräävät tänäänkin työttömänä, vailla toivoa työstä ja toimeentulosta. En hetkeäkään halua uskoa, että kaikki ihmiset eivät haluaisi olla yhteiskunnan täysimääräisiä jäseniä maksaen veroja ja kuuluakseen osaksi jotakin. Tiedän toki, että on ihmisiä, jotka epäonnistumisen kierteessä kaipaavat vain lepoa ja olemista. Ne ihmiset varmasti haluaisivat tehdä työtä syvällä sisimmässään, eikä tyytyä mihinkään työllistymiskokeiluihin tai muihin, jotka lopultakaan ei lupaa alkua pidempää. Mielekkään työn löytyminen tässä yhteiskunnan alamäessä vaan taitaa olla melko mahdotonta. Ihmisistä eli työntekijöistä revitään varmasti irti kaikki, mitä vaan työantajat irti saavat. Heillä on siihen tavallaan oikeus, sillä he maksavat tehokkuudesta ja ostamastaan osaamisesta, mutta ihmisyys katoaa monissa työpaikoissa. Kun teho liian suurten vaatimusten edessä laskee, on syy irtisanoa. Entä jos olisikin kupillinen keinoja ja ihmisyyttä, jota voisikin hyödyntää työntekijän hyvinvoinnin edistymiseksi, voisiko silloin ihminen antaa enemmän työnantajalleen? Tässä olisi sellainen” kaikki voittaa” tilanne, kun työntekijä voisi hieman paremmin, motivaatio tehtävää työtä kohtaan kasvaisi, työteho lisääntyisi ja työnantaja saisi hyvinvoinnista sitä kautta entistä tuloksellisempaa ja laadukkaampaa työtä aikaiseksi. Mitä lopulta maksaa olla ihminen toinen toisillensa? Voisiko jonakin päivänä ihmisyys nousta yli työsuhteen?

Paljon mietteitä heti näin aamutuimaan, samalla toivoen pientä ihmettä, jolloin suomessa konkurssit loppuisi, ihmisten työhyvinvointi edistyisi, syrjäytymisen riskit pienenisi ja yhteisöllisyys lisääntyisi. Tällä hetkellä suomi hyvinvointivaltiona on enemmän satua, kuin mikä mikä maa ja sen asukkaat. Ehkä me emme koskaan tavoita hyvinvoinnin tasapainoa, mutta toivotaan, että mahdollisimman moni selviytyisi elämästä parhaalla mahdollisella tavalla.

”Jos on luottamusta, on myös siivet. ”