Niin se joulu tulla tupsahtaa meidänkin tupaan, vaikka valmista ei ole niin ikään mikään. Ei kuitenkaan haittaa. Väsymys ja riittämättömyys ovat täällä, mutta minun on se kai hyväksyttävä. Ajattelin, että josko tää elämä helpottaa kun osa-aikaiseksi jää, mutta niinhän se mennee että koko alkuvuosi on tykitetty tapahtumia, lääkäreitä niin omia, kuin lastenkin. Miten sitä osaakin ihminen täyttää kalenterin täpötäyteen ja kun sen tilan hengittämiselle jättää, niin heti tullee jostain taas tarve jollekkin välttämättömälle.

Olimme tuossa viikonloppuna matkoilla erinäisten syntymäpäiväjuhlien merkeissä ja siinä autossa istuessa tuli lontattua vuoden valokuvat yhteen kansioon.  Juolahti siinä mennyttä vuotta muistellessa, että kuinka sitä onkaan ihminen elämässä yksin, mutta ne vähät, jotka kanssani matkaa taapertaa, on kyllä sitäkin rakkaampia. Tuli muisteltua montaa hienoa hetkeä mennen vuoden varrelta. Melkein pystyi kuvista aistimaan ne rakkauden tunteet, lämmön kuin vilun väristyksetkin. Tänäkin viikonloppuna on tullut ikuistettua monta hienoa hetkeä tulevaisuuden varalta. Kiitollisuus mielessä tänään töiden jälkeen otan ilta-ja yövuoron lanttu-ja porkkanalaatikoiden merkeissä. Kuusi odottaa jo pihassa. Sydämessä kipinöi usko, että joulu saapuu hieman sotkuisempaankin kotiin.

”Istuhan alas ja silmäsi sulje, enkeli lupasi ettei ohitse kulje.
Pian poskellasi tunnet sen, jouluenkelin kosketuksen.”