Minusta tuntuu, että jokainen joskus haluaisi hypätä jonkun toisen kenkiin. On ihmisiä, jotka kävelet niin huonoilla ja risoilla kengillä, että heidän jalanjäljilleen ei kukaan halua. Sitten taas on niitä, joiden kengät hohtavat uutuuttaan aina. Niillä kengillä, kun kävelee, niin kulku on aina tasaista. Ei matkaan tule töyssyjä, eikä ylämäkiä. Jos jotain eteen sattuu, niin pelkkää onnea. Jokainen haluaisi joskus kokeilla niitä ihania kenkiä omiin jalkoihin. Ne kengät ovat varmasti lämpimät ja tuntuvat varmasti erittäin miellyttäviltä jaloissa. Kumpa joskus voisin hieman kokeilla, miltä meno niillä popoilla tuntuisi, kuinka helppoa ja vaivatonta kaikki olisi. Vai olisiko sittenkään?

Voiko kyse kuitenkin olla siitä, että ne kengät, joita kukaan ei kadehdi, pitävät tavallista suurempaa ääntä. He ovat kuin Putouksen Aina Inkeri Ankeisia. He kohtaavat onnessakin epäonnen. Mennä porskuttavat mennessään ja valittavat. Tuli eteen mitään vaan, niin aina on mistä valittaa. Mutta entä ne täydelliset buutsit, jotka aina näyttävät hyvältä ja taatusti tuntuvat hyvältä. Niillä kompastuu enintään vaan onneen. Entä, jos totuus kuitenkin on hieman arkisempi miltä näyttää? Entä jos ne kengät hinkkaa ja hankaa, mutta kulkija ei vain valita? Hän ei ehdi, sillä aina kohdalle kulkee se Aina Inkeri Ankeinen. Ei se, Aina Inkeri Ankeinen, ehdi edes kysyä, että miltä mahtaa tuntua askeltaa noin hienoilla kengillä? Ei Ainaa kiinnosta, sillä hän on varma, että hyvähän niillä on kulkea, kun näyttävätkin niin hyvältä. Sen mitä elämä on opettanut, niin aina on, Aina Inkereitä kuin niitä jotka tuntuvat kulkevan niillä paremmilla kengillä.

Olen viime aikoina usein törmännyt siihen, että kuulen, ”helppohan sinun on”. En haluaisi olla Aina Inkeri, mutta sen verran voisin tuota sanojaa valistaa, että ei minulla ole helppoa- Hän ei vaan tiedä mitä minulle oikeasti kuuluu? Kaikki vuorovaikutusaika hänen kanssaan menee siihen valittamiseen, mistä kenkä puristaa ja miltä tuntuu tarpoa vuodesta toiseen pelkkää ylämäkeä. Kun sitten taas joistain asioista minä huomaan ajattelevani, että voi kuinka mahtavaa tuo Aina Inkerin elämä olisi, jos vaan hän sen näkisi. Joskus olen jopa ajatellut, että voisin ottaa jonkun tietyn osan hänen elämästään.

Huomaan, että hirvittävän moni pohtii toisten elämiä ja on niitä valmis tuomitsemaan tai kadehtimaan. Miksi näin? Onko meidän ihmisten oma elämä niin vajaa, että me emme voi olla kanssakulkijoita toisillemme? Jos Aina Inkeri Ankeinen tallaisi samaa polkua, kun se jolla on ne täydelliset popot, rinta rinnan ilman kateutta ja katkeruutta, voisiko molempien tie olla hieman mukavampi? Tiedä tuota, kunhan taas viime yön hiljaisina tunteina pohdiskelin. Toivon että tulevaisuudessa minä muistan hetkinä, kun kadehdin, oman elämäni merkityksen. Aitoon ystävyyteen ei pysty, jos ei ole vapaa kateudesta, katkeruudesta, oikeudesta tuomita. Aito ystävyys ei ole mahdollista niinkään, että näkee vaan itsensä ja omat tarpeensa. Ystävyys ja läheisyys vaativat myös herkkyyttä kuulla ja tuntea, kykyä joustaa tilanteiden mukaan, kykyä olla läsnä myös niillä menestyksen hetkinä.

 

”Opettele elämään kuin kilpikonna: tyytyväisenä omassa kuoressasi.”- Bill Copeland