Unelmointi… On taito, jossa haluaisin kehittyä. Olen aina ollut hyvä toivomaan ja unelmoimaan muille hyvää ja tasapainoista elämää. Unelmoida suuresti itselle on ollut ja on edelleen ihan mahdotonta. Joku vuosi sitten elin niin mustaa ja synkeää aikaa, että menetin viimeisenkin toivon rippeen. Tuohon aikaan minulla oli vain yksi toive,  ja se oli etten enää aamulla heräisi. Muistan sen joka aamuisen pettymyksen, kun aina vaan heräsin.  Lapsena pelko ja vastuu estivät elämästä elämää huomista pidemmälle, joten en silloinkaan ehtinyt tai osannut unelmoida. Toivoin kyllä, mutta usein muille. Joskus oikein kovasti toivoin, että ei haittaisi jos minuun sattuisi, kunhan vaan sisareni säästyisi. Nytkin unelmani ovat hyvin arkipäiväisiä, kuten uusi työ, joka tarjoisi minulle mahdollisuuden kehittyä hyvässä ja rakentavassa ilmapiirissä. Kuitenkin jo haaveissani kuulen alitajunnan äänen tuolla joka kertoo, että kai sinä tiedät sen olevan mahdotonta, joka paikkaan on kauhea määrä hakijoita yms. Unelmani on siis tokaisuja ja toiveita, ajatuksia, jotka on tuomittu epäonnistumaan. Minä itse kasvatan alitajunnassani ne esteet ja mahdottomuudet. Luovutan siis ennen kuin ehdin yrittämään. Jos vain uskaltaisin kurkoittaa hieman suuremmin ja hieman enemmän, niin saattaisin päästä vielä pidemmälle. Ehkä silloin voisin olla vapaa taakasta edes sen hetken kun unelmoin.

Elämä on omalla epätoivoisella tavallaan kuitenkin tarjonnut minulle omanlaista suurta, sillä olen kiitollinen. Olen kiitollinen muiden onnesta, muiden elämästä, omasta ja läheisten terveydestä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä jota ei pelko varjosta, olen kiitollinen kaikista kontakteista toisiin ihmisiin ja kiitollinen jokaisesta maksetusta laskusta, olen jopa kiitollinen leivästä ruokapöydässä. Olen kiitollinen niin monesta, mitä moni muu saattaa pitää ihan itsestäänselvyytenä. Ehkä jonakin päivänä minä vielä osaan unelmoida itselleni, suuresti, ilman epäilyksiä ja realiteetteja. Elän nytkin elämää mistä olen kiitollinen, elämää jollaista en edes osannut unelmoida. Miksi siis en voisi saavuttaa enemmän ja suuremmin unelmoimalla elämäni. Miksi epäonnistumisen pelko asuu syvällä alitajunnassani? Miksi minä unelmoin ja toivon muille niin paljon, kun tuskin kovin moni muistaa minua toiveissaan tai unelmissaan? Entä jos vaan oppisin itsekkäästi unelmoimaan joskus ihan vaan itselleni, kukaan ei edes tietäisi, sillä unelma olisi vain minun omani.