Ihmisillä on tapana usein riitojen yhteydessä satuttaa niillä henkisillä aseilla, mitä toinen on tietämättään antanut. Minäkin sorrun joskus siihen. Meissä ihmisissä vaan on sisäänrakennettu tarve satuttaa ja saavuttaa henkinen ylivoima käyttämällä aseena toisten heikkouksia. Minä olen usein kertonut, että kuinka kamalan rakas sisareni perhe on ollut minulle ja tavallaan tulee olemaan aina.  Kerron täällä blogissa (26.7.2016) kuinka rakkaus ehdollistui viime kesänä. Minä olin kai jotenkin kuvitellut, että minun ja sisareni suhde on hyvin erilainen kuin sisarusten yleensä. Sisareni on minulle lähes kuin oma lapsi. Hänen lapsensa edustaa minulle taas jotakin ainutlaatuisen puhdasta rakkautta ja kiintymystä, jota värittää aimo annos ylpeyttä ja kiitollisuutta. Etenkin sisareni esikoisen kanssa olen saanut viettää niin paljon ainutlaatuisen upeita hetkiä, että tulen kai loppuelämäni kantamaan muistoja noista hetkistä sydämessäni. Toki sisareni nuorimmainenkin on ihan mahtava tyyppi ja ihan yhtä rakas kuin esikoinen, mutta matka hänen kanssaan on vasta alussa, johtuen hänen pienestä iästä.  Tiedän, että saan kokea vielä monta hienoa hetkeä heidän kanssaan. Kuitenkin tietynlainen puhtaus katosi tulevasta, kun yhdessä elomme tavallaan ehdollistui. Tilanne ei taatusti olisi niin kamalan pitkäkestoinen ajatusten tasolla, jos ei olisi menneisyyttä. Menneisyyttä, missä menettäminen oli rangaistus ja oikeastaan itsestäänselvyys.

Olen pohtinut tässä esikoiseni kasvun ja loputtoman pitkän teinimyrskyn ohella, että kuinka kauas kantoisia ovat seuraamukset, mitä nyt esikoisemme kanssa onnistumme tuhoamaan tai rakentamaan? Minä yritän omalla tavalla opettaa ja rajata ja sitä kautta ohjata häntä selviytymään elämästä. Minä en vain voi hyväksyä sitä käytöstä, jota joudumme kohtamaan. Samaan aikaan toinen kapinoi ja tuntee, että elämässä on enemmän oikeuksia kuin velvollisuuksia. Me törmäilemme pakostikkin kodissamme, enkä noina hetkinä aina itsekkään onnistu olemaan aikuinen. Esikoiseni on ajoittaisesta huonosta käytöksestä huolimatta välkky ja viisas. Hän luulee tuntevansa menneisyyttäni ja aina silloin tällöin hän yrittää käyttää sitä aseena minua vastaan. Tämä tarkkasilmäinen teinini on nähnyt, kuinka kovasti kärsin ilman toista sisarustani, joka katosi huumeiden, pelkojen ja varjojen maailmaan. Ja nyt hän pisti merkille myös, kuinka kesän tapahtuma minun ja tämän läsnäolevan sisarukseni välillä vaikutti minuun. Hän näki, kuinka minun menneisyydestä tuttu menettämisen pelko, yrittää viedä sen viattoman ilon, riemun ja ylpeyden suhteesta sisareni perheeseen. Tämä rakas esikoiseni on alkanut itsekkin pohtia viime aikoina ääneen, että mitä meille tapahtuu, kun hän muuttaa joskus pois kotoa? Hän ei tuo esille lainkaan, että me vanhemmat kuuluisimme hänen elämäänsä jatkossa, kun hän tästä kotoa jonakin päivänä lähtee. Hän kokee, että nämä meidän huonot vuodet ovat jättäneet häneen pysyvän jäljen. Hänelle huonot vuodet merkitsevät niitä vuosia jolloin hänellä on ollut pelkkiä oikeuksia, joita me vanhemmat olemme joutuneet rajaamaan. Hän kai haluaa siis lyödä minua niillä aseilla, joita olen hänelle antanut. Hän tiedostaa kuinka pelkään menettäväni rakkaimpiani.  Pohdin häntä katsoessani, että kuinka kummassa olen saanut kasvatettua juuri sellaisen ihmisen, joka itsekkään en haluaisi olla? Toivoin kai, että olisin saanut kasvatettua niin vahvan ihmisen, että hänen ei tarvitsisi taistella käyttäen toisten pelkoja ja heikkouksia aseenaan? Kuinka kummassa voi rakastaa sitä omaa lastaan niin kovaa, että sattuu ja saman aikaan tuntee niin suurta pettymystä, että sitä ei voi sanoin kuvailla, tuntien samaan aikaan syyllisyyttä, että juuri minä olen luonut hänestä sellaisen omalla epäonnistuneella kasvatustyölläni. Minä luulen, että esikoiseni pakottaa minut katsomaan peiliin koko elämäni niin, että kaikki kasvatustyöni virheet korostuvat. Hän ei koskaan anna unohtaa ja taatusti aseenaan hän käyttää juuri niitä aseita, joita hänelle olen itse ojentanut. Esikoisessani on niin paljon hyvää ja pehmeää, mutta kuori on luja kuin kallio. Hän on enemmän tietoinen itsestään kuin muista, niin kuin monet nuoret. Voin vain toivoa, että pelkoni hänen suhteensa on väärä ja saan pitää hänet henkisesti lähellä itseäni. Toivon, että jonakin päivänä hän ymmärtää, että tarkoitus ei ole ollut rajoittaa vaan ohjata. Tarkoitus on ollut antaa hänelle työkaluja kasvatustyön tuloksena, joilla hän voisi selvitä elämästään. Itsenäisyys vaatii muutakin kuin olemista, se on työtä oman elämän ja hyvinvoinnin eteen.

”Me on ehkä suomen kielen kaunein sana. Siihen liittyvä tunne ilmentää sitä, mistä elämässä on kyse. Monet elämän ongelmat ovat itse aiheutettuja ja häviävät, kun vaihtaa sanan minä tilalle me.” -Heikki Peltola