Iskipä jälleen silmiin uutinen, joka sisälsi jonkin ns. selviytymistarinan lapsesta, joka oli kasvanut aikuiseksi. Hänellä oli taustalla melko normaali lastensuojelu tausta. Kuinka hänestä puhuttiin tuossa uutisessa selviytyjänä ja eheänä aikuisena. Kuitenkin itse eläneenä erilaisen lapsuuden osasin lukea rivien välistä, kuinka haastavaa hänen oli sitoutua esim. yhteen työnantajaan, kuinka hän oli tehnyt lapset nuorena kenties paikatakseen oman rakkauden puutteensa ja kuinka hän oli hakeutunut alalle, jossa sai auttaa muita ja tiedostamatta myös itseään. Jollain kategorialla minäkin olen selviytyjä ja olen siitä kai jokusen kerran kuullutkin. Minulla on oma koti, lapset, erittäin pitkä parisuhde, työ ja kaikki mitä tässä yhteiskunnassa kuuluukin olla. Kuitenkin minussa sisällä asuu se lapsi, joka sai pienestä pitäen rukoilla parempaa huomista ja ennen kaikkea sisarusten selviytymistä yön tuntien läpi. Tuo pieni lapsi joka olin ja tuo sisäinen lapsi, joka minussa elää vieläkin, ei tunne olevansa turvassa aina vieläkään. Yöt edelleen ovat ajoittain armottomia.  Minä joudun tekemään paljon työtä, jotta voisin luottaa, että elämä kantaa. Minun on mahdotonta olla hallittavana tai kannateltavana. Kuka vaan voi kuvitella, miltä minusta tuntuu, kun täytyy olla koko ajan tietoinen kaikesta menneestä, tulevasta, nykyhetkestä, hallita kaikkea mikä vaan on hallittavissa. Kukaan ei siihen pysty, en edes minä. Joten elän omanlaisessa epävakaudessa koko ajan ja se tuo mukanaan turvattomuutta. Minua ehkä jopa sanattomasti loukkaa, kun minusta ajatellaan, että olen selviytyjä tai että selviydyn mistä vaan, sillä olen selviytynyt lapsuudestani. En oikeasti ole arjen sankari. Jos saisin valita, en olisi halunnut selviytyä, vaan olisin halunnut normaalin perheen. Kuitenkaan en halua olla katkera menneisyydelleni, sillä se on muovannut minut. Kuitenkaan en ole yhtä kuin menneisyys vaan olen kuin tulevaisuus. Minun pitäisi voida olla heikko tänään, sillä en voinut olla sitä lapsena. On turha puhua selviytymisestä, kun ei näe sen verhon taakse, että kuinka paljon siellä loppupeleissä onkaan vuotavia haavoja.

Minusta yhteiskuntamme on liian höveli nostamaan sankariviittoja ihmisten niskaan, jotka leimataan selviytyjäksi. Minusta olisi kamalan pelottavaa, että joutuisin julkisesti olemaan selviytyjä, sillä en voi tietää, millainen romahdus odottaa nurkan takana. Minulla oli lapsuudessa ystävä, jonka kotona oli omat ristinsä. Minä aina ihastelin häntä, kun hän selviytyi olosuhteista huolimatta niin kamalan hyvin. Hän selvisi aikuisuuteen ja pitkän matkaa aikuisuutta, kunnes lopulta yksi aivan normaali ja elämään kuuluva asia suisti hänet raiteiltaan. Hän ei vaan enää jaksanut olla vahva. Minä tiedostan, että minulle voisi käydä aivan yhtä hyvin samoin. Tänään kukaan, en edes minä puhu hänestä selviytyjänä. En myöskään kadehdi häntä. Hänen ansiostaan tiedostan entistä paremmin sen, että ihmismieli on rajallinen. Hyvin pienet asiat elämässä tuovat päivittäin mielikuvia menneisyydessä koetuista raakuuksista, laiminlyönneistä, turvattomuuden tunteista tai uhkakuvista. Tunne ei unohda. Kyse on vain siitä kuinka hyvin me ns. ”selviytyjät” sen peitämme. Me emme voi kavahtaa tai säikähtää aina, kun jokin arkinen ääni, tuoksu, tunneaistimus tuo mieleen sen kokemuksista karkeimman. Ei, me vaan jatkamme matkaa ja yritämme unohtaa syntyneen mielikuvan, kunnes jälleen jokin toinen kuva menneisyydestä valtaa mielemme… Sellaista se on, todellisuus, jota moni elää. Me voimme olla eheämpiä, mutta ehjäksi ei voida tulla, jos on kerran sirpaleiksi pirskoutunut. Usein rikkinäinen lapsuus, on rikkonut useita kertoja jo paikatun ja liimatun elämän. Joka kerta jo rikkoutunutta paikatessa, on entistä heikompi ja entistä rikkoontuneempi, entistä haavoittuneempi tähän elämään.

”Jonakin päivänä olen puu,
ja tuuli laulaa oksissani
ja aurinko tanssii lehdilläni,
ja olen vahva ja kaunis
kaikkina vuodenaikoina.” - Kahil Gibran