”Meistä itsestämme tuntuu, että tekomme ovat vain pisara meressä. Mutta ilman tuota pisaraa meri olisi pienempi” -Äiti Teresa

Voi epävarmuuden aikakausi. Jokseenkin elämä on jälleen tuuliajolla. Sisäinen puhe on hyvin mollivoittoista. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta päätösten tekeminen on yllättävän haastavaa. Pitäisi päättää, mikä minusta tulee isona, vai tuleeko mitään enempää kuin nyt olen? Yksi opiskelupaikka odottaa päätöstä, että otanko opiskelupaikan vastaan. Toiseen on pääsykokeet pian edessä. Oma motivaatio kumpaankin on kärsinyt inflaation. Myös koulujen ja opiskelujen taloudellinen panostus osaltaan luo epävarmuuden tunnetta, mutta myös ajatukset ”en pysty siihen, haluanko tätä edes, en jaksaisi tutustua taas uusiin oppimisympäristöihin, ei minusta kuitenkaan tule mitään”, värittää päätöksen tekoa entisestään. Elän riittämättömyyden maailmassa. Sain kutsun erääseen oman alan ihmisten illanistujaisiin ja minä ajattelin, että tottakai menen, mutta päässä soi, ”miksi menisin, olen aivan liian erilainen, ruma, lihava ja epävarma mennäkseni näiden asiantuntijoiden joukkoon”. Samaan aikaan työstän kotona talouden tasapainon kanssa, terveydellisten asioiden kanssa, nuorimman koulukiusaamisen kanssa, joka vielä taistelee kiusaamisen lisäksi myrskyävien hormooniensa kanssa sekä esikoisen kanssa, joka taistelee aikuistumista vastaan. Siihen päälle parisuhde, joka voisi varmaan ihan ok, jos en olisi näin epävarma. Tekisi mieli vaan antaa olla, jatkaa kuin ei mitään. Tekisi mieli lakata yrittämästä ja olla vaan, tässä paikallaan.

Mistä tämä epävarmuus kumpuaa? Ehkä syksyisestä onnettomuudesta, joka eittämättä vaikutti ulkonäkööni ja johon liittyvä jälkihoito nyt on stabiilisti paikallaan, painonnousu, riittämättömyys lasten tilanteiden edessä ja osaamattomuus vanhemmuudessa, kenties jopa yksinäisyys. Olen jokseenkin yksin tämän tilanteen edessä, sillä onhan se niin että päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Miksi jakaisin tilannetta, kun ei se päälle päin näy, eihän minua kukaan usko. Luontoon ja lenkkipoluille minä tilannetta puran. Yritän muuttaa sisäistä puhetta kertomalla itselle, että ”minä olen juuri nyt riittävän hyvä, minä pystyn mihin vaan, ja katso miten paljon kaunista ja hyvää elämässäni onkaan”.  Samaan aikaan esi- ja myöhäisteinini kertovat päinvastaista tarinaa purkaen pahanolonsa niin, että me vanhemmathan olemme kaiken pahanolon alku ja juuri. Tämä aamu alkoi jälleen hampaiden kiristyksellä, kun myöhäisteinini luetteli oikeuksiaan. Velvollisuuksia ei jälleenkään tarinassa ollut. Hänen oikeutensa oli jopa arvostella minun tapaani hoitaa talousasioita. Hän katsoi oikeudekseen kertoa, mihin asioihin minulla ei ole oikeus ja mitä kaikkia velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan. Kiitollisuus on sana, jonka selkeästi olen hänelle unohtanut kertoa. Olin juuri toissapäivänä kertonut miehelleni, että minusta on alkanut tuntua, että esikoiseni sittenkin aikuistuu. Kuinka hänestä kasvaakin ehkä jopa toisia kunnioittava aikuinen, kunnes jälleen myrsky puhkesi ja ymmärsin, että maailma tai me vanhemmat toisimme lapsen eteen mitä vaan, hän ei sitä juuri opi arvostamaan. Hän on saanut liikaa ja liian helposti. Omasta mielestään toki, hän ei ole saanut koskaan mitään, ei ainakaan riittävästi. Juuri kun olin ajatellut antaa hänelle jälleen enemmän, kun hän ansaitsisikaan.

Nyt minun ei auta, kun palata unelmakarttojeni pariin ja löytää sieltä, mihin olen menossa ja mistä kaikesta olenkaan kiitollinen. Muistuttaa itseäni, että vaikka mieleni sää on pilvinen, minä elän, voin hyvin ja kasvan ihmisenä. Olen kiitollinen tästä ajasta, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan, minne tämä tie elämääni johdattaa.

”Ihminen on onnellinen niin kauan kuin hän itse niin päättää, eikä mikään pysty häntä estämään.”- Alexander Solzenitsyn