Takana on jälleen koulujen kevätjuhlat. En valitettavasti päässyt kuopukseni juhlaan mukaan, mutta toisaalta ei hän siitä juuri pahakseen pistänyt. Hän ei ollut missään esityksessä, eikä hän kokenut tilaisuutta kovin tärkeäksi. Pääasia, että jaamme ilon hänen todistuksestaan huomenna. Hän kertoi ehkä aavistuksen lannistuneena juhlan jälkeen, että (nimi) sai hymypoika patsaan. Ajattelin omassa päässäni, että ei juuri yllättänyt. Jotenkin samaan aikaan suustani pääsi kujeilevat sanat ”missäs sinun patsaasi?”. Olin kujeileva, enkä todella halunnut loukata kuopustani. Hän katsoi minua. Kyynel vierähti poskelle ja hän sanoi ”minä en koskaan tule saamaan mitään, sillä kukaan ei pidä minusta”. Siinä hetkessä tajusin, kuinka rikki tuo pienokaiseni on tämän kouluvuoden kokemuksista ja kuinka mätä meidän koulujärjestelmämme on, kun se vuodesta toiseen palkitsee niitä ”suosikkeja”, jotka parhaimmillaan ovat jopa kiusaajia. Tänäkin vuonna oppilaat olivat itse keskuudestaan äänestäneet patsaan saajan. Tottahan toki kaikki ääneestää sitä koulun/luokan cooleinta. Minun kuopukseni on rikki kiusattu. Hän ei halua edes tulla enää nähdyksi, eikä kuulluksi. Hän iloitsee kesälomasta muista syistä, kun kovin moni muu. Hän haluaa olla yksin tai valitsemiensa kavereiden kanssa (joita ei siis taida olla juuri yhtä enempää). Hän ei halua kuulla niitä viiltäviä arvosteluja ja haukkuja päivittäin, jotka ovat kuitenkin iso osa hänen kouluarkeaan. Hän ei halua pelätä, koska joku tulee ja tönäisee, tuuppaa, kenties jopa vahingossa lyö. Hänen muistinsa on täynnä menneeltä vuodelta iskuja niin henkisiä kuin fyysisiä, kuvia rikotuista hetkistä.

Kiusattujen koulutunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet ovat elinkautinen. He kamppailevat oman huonommuutensa kanssa. He pelkäävät niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa, ollen altavastaajia tässä koulumaailmassa. Sitä ns. alemmuutta meidän järjestelmämme ruokkii vielä palkitsemalla niitä kiusaajia. Kiusaajien ego kasvaa entisestään, he valtaistuvat, kun taas kiusatut alistuvat entisestään. Kiusattu oppii kantapään kautta, että todellisessa elämässä ei aina ole onnellista loppua, eikä sekään ole itseisarvo, että hyvä voittaa. Minun lapseni kouluvuoden päätöstä myötäeletään mukana huomenna. Häntä halataan ja kiitetään hienosta menestyksestä. Numerot eivät ole taatusti pyöreitä kymppejä, mutta riittävästi. Hän on jaksanut hienosti tehdä työtä koulumenestyksen eteen, vaikka jokainen päivä on ollut hänelle omanlaisensa pettymys. Ilolla varmaan luen huomenna Somesta, kuinka monet äidit kehuvat lastensa ansioilla, patsailla ja stipendeillä. Onnea kaikille heille. Meillä me vanhemmat iloitsemme siitä, että kuopuksemme voi olla nämä kesän kuukaudet turvassa, poissa koulusta. Toivomme, että kesän aikana nämä kiusaajat kasvavat tai muuttavat, jotta ensi vuonna olisi koulurauha.

”Herääminen on aina paras hetki vuorokaudesta.
Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi, että mitä tahansa voi tapahtua.
Vaikka mitään erikoista ei tapahtuisikaan, se ei haittaa.
Mahdollisuus on olemassa. Se riittää."