Palatakseni vielä eiliseen kirjoitukseen, jossa väitin, että en ole riippuvainen vanhempieni hyväksynnästä, niin väitteestä huolimatta koen kuitenkin muiden tiimoilta tarvetta tulla hyväksytyksi. Koska se turvallinen lapsuus on puuttunut, pyrin löytämään ankkurilleni jatkuvasti paikan. Haluaisin olla osa jotakin minuna itsenäni, juuri sellaisena kuin olen. Minuun sattuu pienikin epävakaus ja epävakauden uhka, enemmän kuin moneen muuhun. Minä koen hirvittävän suurta tarvetta olla hyvä tai tulla hyväksi, jotta ansaitsen olla jotakin. Riidat aviopuolison kanssa tallentuu minuun, kuin tatuointi. Ne ei koskaan mene pois, etenkin jos niihin liittyy menettämisen pelko. Kollegan kannustus etsiä jotain muuta työtä tuntuu henkilökohtaisena moitteena, vaikka sitä se ei olisi. Kaikissa muissakin ihmissuhteissani on nähtävissä se, että menettäminen ja sillä uhkailu saa minut etääntymään. Ikään kuin pieni lapsi minussa sanoisi, että pakene, ennen kuin tulet hylätyksi tai satutetuksi. Se riistävä epävarmuus, joka sisälläni elää on valtameren kokoinen. Miten kovasti minua satuttaakaan jokainen päivä se, että koskaan en voi olla riittävästi ja mitä enemmän yritän sen enemmän hukkaan itseni. En usko pyytteettömään rakkauteen, vaan uskon rakkauteen, joka perustuu johonkin tarpeeseen. Ehkä siksikään en aina tunne olevani minä, edes omassa avioliitossani. En ole riippuvainen muista ihmisistä, enkä kai koskaan uskaltaisi tullakkaan riippuvaiseksi, sillä se menettämisen pelko olisi niin vahvana minussa. Ystävyys jää usein puolitiehen, sillä en uskalla kiinnittyä ja ankkuroitua siihenkään. Mitä vanhemmaksi tulen, sen haastavammaksi ystävyys ja ystävystyminen muuttuu. Usein olenkin ystävyydessäkin siis se antava osapuoli. Se joka kuuntelee ja on läsnä.  On elämässäni ollut ystävä, jonka läsnäollessa olen ollut turvassa, mutta kuten lukea saattaa hän nukkui pois. Joskus unessa me tapaamme ja silloin minä koen taas aidon läsnäolon hetken. Miten kamalan merkitykselliseksi ne pienetkin hetket hänen kanssaan muotoutui. Joskus pohdin, että hän taisi olla enkeli valepuvussa, sillä hän oli niin monelle muullekkin erinomainen ystävä ja turvasatama. Toki on myös monta ystävää, jotka ovat jättäneet, lähteneet tai pettäneet. Toki myös monet kaverit ovat jääneet matkan varrelta pois, kun elämä on vain riepotellut meitä eri suuntiin.

Oman paikan löytäminen tällä heikolla minuudella on näemmä mahdotonta. En koe olevani riittävä, enkä aina hyväksytty sellaisena kuin olen. Minulle ei koskaan syntynyt pohjaa, jolla voisin seisoa, jalat tukevasti maassa ja uskoa, että minä riitän. Ei minulla ole sisäistä ääntä, joka kuiskaisi korvaani, että olen rakastettu, juuri sellaisena kuin olen. Mieleni huutaa minulle ajoittain, että en ole ansainnut tulla rakastetuksi, en ole riittävän hyvä ansaitakseni rikkautta tai rakkautta. Toki jokaisena päivän tuntina minä yritän muuttaa sisäistä ääntäni. Joka päivä minä toivon, että joku ottaa minua kädestä ja kertoo minulle, että minä riitän ja olen ansainnut kaiken hyvän elämässäni.

Epävarmuudestani huolimatta, en usko, että kovin moni tuttuni/ystäväni/perheeni näkee sitä, kuinka rikki sieluni onkaan. Minä uskon, että monet näkevät vahvan minän, joka seisoo tukevilla perustuksilla ja kantaa taakan kuin taakan. Minut on vuorattu kylmillä kivillä, vaikka sisällä on tuskaisen polttavaa, kuin tulivuoren kraaterissa.

”Maanantaina, Tiistaina, jokaisena päivän tuntina, maailma on avoinna ja se odottaa.” -Aknestik