Jokaisella meillä on henkilökohtainen usko johonkin. Minäkin uskon, mutta en osaa nimetä sitä, että mihin. Usko on hirveän hyvä syy olla ottamatta itse vastuuta teoistaan tai maailman tilasta. Minä tai mieheni olemme lukeneet lastemme kanssa iltarukouksen päivittäin, kun he olivat pieniä. Ajatuksemme iltarukousten takana on, että lapset oppisivat löytämään lohtua maailman myrskyissä. Ehkä myös siksi, että he eivät jäisi yksin, vaan olisi usko mihin he saavat nojautua, kun muu maailma taipuu taakan alla. Tuossa joku aika sitten mieheni sanoi nuorimmaiselleni, että ”nyt iltapesuille, palalle ja nukkumaan, muista iltarukous”. Nuorimmaiseni kysyi, että ”mitä se auttaa?”. Hän on siis se lapsi, joka kokee jatkuvaa koulukiusaamista, joka ilmenee, niin henkisenä kuin fyysisenäkin väkivaltana. Voin hyvin kuvitella, kuinka hän on ristinyt pienet kätensä monenmonituista kertaa ja pyytänyt, että hän ymmärtäisi tai se kiusaaminen loppuisi. Ajattelen, että hänellä on oikeus kysyä ja epäillä Jumalan olemassa oloa. Emme me ole vaatineet uskoa lapsiltamme, sillä en ole vakuuttunut itsekkään, että uskoisin juuri tähän kertomukseen Jumalasta ja hänen ainoasta pojastaan. Kun nuorimmaiseni esitti tuon kysymyksen, mieleni karkasi niihin epätoivon hetkiin lapsuudessa, nuoruudessa kuin myös aikuisuudessa, jolloin olen rukoillut ja pyytänyt apua. En muista, että sitä koskaan olisin saanut. En usko saaneeni vastausta kai koskaan. Lohtua on kuitenkin tuonut, että olen saanut siinä hetkessä huutaa mielessäni tuon tuskan ulos.  Mietin, kuinka monta rukousta tässä maassa tai tässä maailmassa kajahtaa joka hetki ilmoille. Rukous itsessään tuo lohtua, ei niinkään vastauksen odottelu. Me olemme luoneet näkymättömän tahon tai tahot, joilta pyytää, joita kiittää, joita syyttää ja joiden takia taistella. Sitähän usko on, tekosyy piiloutua todellisuudelta. On vaikea ymmärtää, että Jumala, jonka olemme luoneet, antaisi lasten kuolla kärsimällä, nääntyä nälkään tai antaisi pahan kiertää tässä maailmassa. Ei se voi millään olla Jumalan tekosia, vaan meidän ihmisten tekojen seuraus. Me syömme ja nautimme ja samaan aikaan tuolla jossain joku muu nääntyy nälkään. Me kuullaan koko ajan ihan epäinhimillisen kamalia kohtaloita ja kärsimysnäytelmiä, joita ei voi todeksi uskoa. Voisiko ne todella tapahtua, jos maailmassa olisi niin suurta hyvää, minkä me olemme luoneet? Me ihmiset haluamme aina vaan lisää. Mikään ei riitä ja omista harvoin jaamme. Siksikin maailma on epätasapainossa.  Olenkin kai ymmärtänyt elämän varrella, että rukoukseni on minulle itselleni. Jokaisessa meissä asuu meidän oma Jumalamme. Meidän sisältä löytyy vastaus avoimiin kysymyksiin, meissä on tavoittelemamme rauha ja rakkaus. Meidän Jumalamme on kai asenne. Niinhän sitä sanotaan, että se mihin uskot, se lisääntyy. Kun ne kovat ajat koettelee, niin usko lisää vaan epätoivoa, sillä silloin sitä on taipuvainen ajattelemaan, että Jumalakin on hyljännyt ja heittää entistä enemmän haasteita tielle. Ne vastoinkäymiset eivät ainakaan ole silloin voitettavissa.

Tänäkin jouluna me menemme joulukirkkoon ja annamme kolehtiin. Sen verran kasvatetaan jouluperinteitä, että kasaamme paketin operaatio joulun lapsi- keräykseen. Josko jonakin päivänä lapseni oivaltaa, että me itse olemme vastaus rukouksiimme ja muiden rukouksiin.  Meillä itsellämme on valta yrittää tehdä elämästämme elämisen arvoista ja ennen kaikkea, jos pikkaisenkin voimme helpottaa muiden elämää, meidän tulisi se tehdä.

”Kaiken sen alla, mitä ajattelet, on kaikki se mihin uskot.”