Tiedätkö tunteen, kun jokin asia tai tapahtuma on sinulle niin tärkeä, että siirrät vaikka vuoria saavuttaaksesi sen? Tärkeä jostain käsittämättömästä syystä. Jostain sellaisesta syystä, kun tarve olla läsnä, näyttää toiselle, että rakastamme, vaikka se toinen ei ymmärtäisikään sitä. Samaan aikaan sinä tiedät, että olet kutsuttu vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Tunnet syvällä sisimmässä, kuinka sattuu se ristiriita, sen palon jonka tunnet ja sen todellisuuden välissä. Joku muu saattaa ajatella, että se on vain pieni asia, joka jäisi välistä, mutta itse tiedät, että oma sisin ei kestäisi sitä. No sellaisen olen juuri kokenut. On väännetty ja käännetty työnantajiemme kanssa, että pääsemme osaksi. Ja sitten, kun kaikki on järjestetty, on taas jouduttu vääntämään ja kääntämään, kun kaikki muuttuu ja tällä kertaa sen laivan kääntäminen olikin melkoisen haastavaa, sillä oli jo ehditty varailla muutakin, oli ilmennyt muitakin velvoitteita. No tuhansien vääntöjen jälkeen näyttää siltä, että olemme läsnä. Molemmat perheen aikuiset ovat taatusti fyysisesti väärässä paikassa väärään aikaan, mutta henkisesti juuri siellä missä pitääkin, ainakin omasta mielestämme. Kuitenkin tunnen, kuinka meitä ei oikeasti kaivata sinne, minne olemme menossa. Me emme riitä. Minulle on kuitenkin aivan sama, koska tunnen olevani oikeassa paikassa. Olisi vain kaikille helpompaa, jos sanottaisiin suoraan, että me emme kaipaa tai jaksa teitä juuri nyt. Me kutsuimme teidät, koska niin kuuluu tehdä tai vaihtoehtoisesti voisi jättää kutsumatta.

Joskus me ihmiset olemme ihan nurinperinväärin. Tekomme ja ajatuksemme ovat täydellisessä ristiriidassa. Ymmärrän, että joskus pieni valkoinen valhe tai sanomatta jättäminen loukkaa vähemmän, kun totuuden torvena äänessä oleminen. Kuitenkin joskus ihmisten todelliset tunteet tai ajatukset näkyvät käytöksessä ja olemuksessa kaikesta huolimatta. Toisaalta joskus me saatamme myös tulkita toista väärin, sekin kuuluu ihmissuhteisiin. Viime aikoina myös minä itse olen saanut katsoa peiliin ja huomaan, että minäkin vaikenen, jos jokin asia saattaisi loukata toista, joten ei minulla olisi oikeutta syyttää muita sanomatta jättämisestä. Ei-sana, ei vieläkään kuulu sanavarastoon paitsi silloin, kun minua on loukattu. Ennen ei:n sanominen, ei onnistunut silloinkaan, mutta nyt vanhemmiten kai olen oppinut, että tien on oltava kaksisuuntainen, joten olen harjoitellut. Jokainen kerta, kun käytän ei-sanaa minä luhistun edelleen. Minä pohdin, olenko itsekäs, olenko ilkeä ja mitä sitten? Minä olen taipuvainen ruoskimaan omaa surkeuttani aina, kun sanon ei, joten todellisuudessa olisi helpompi vaan aina suostua. Kuitenkaan en halua tulla enää ihan täysin hyväksikäytetyksi. Minä alan selkeästi kovettua, vaikka olen siinä täysin surkea. Olen muuten oppinut tai opetellut pyytämään myös apua, tullut toki torjutuksi, mutta olen pyytänyt. Sekin on minulta uutta. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka torjutuksi tuleminen sattuu ihan yhtä paljon, kuin aina ennenkin, niin jään henkiin. Sillä hetkellä, kun olen pyytänyt apua ja se on jäänyt saamatta, minusta on toki tuntunut pahalta. Kuitenkin lopulta se on palkinnut, kun olenkin selviytynyt itsekkin.

Minun elämä on juuri nyt ja viime vuosina ollut siitä omituista, että olen oppinut elämän olevan tässä ja nyt. Miten rajallinen se elämä lopulta onkaan. Tapasin ystäväni, joka ehkä selviytyy syövästään. Samaan aikaan, kun hänen syöpänsä leikattiin, leikattiin myös hänen miehensä. Se oli ihan kamalan raskasta hänelle ja kaikille heidän läheisille. Voi, kuinka ihanaa oli tavata ja halata häntä, sillä hän todellakin oli siinä.  Muistan, kuinka puhuttiin hetki ennen syöpädiagnoosia, hänen tulevaisuudestaan, mitä hän aikoo tehdä ja milloin. Hänellä oli tarkat suunnitelmat, joita yhdessä vielä hiottiin. Nyt viimeisessä tapaamisessa tulevaisuudella ei ollut enää väliä, sillä me olimme tässä hetkessä. Se oli omalla tavalla vapauttavaa ja lupasimme, että jatkamme samaa rataa. Turha on pohtia huomista, vaan tarkoitus olisi elää tänään. Ei se hetkessä eläminen tarkoita, etteikö voisi unelmoida tulevaisuutta, mutta tänään ei tarvitse tehdä kaikkea valmiiksi tulevaisuutta varten. Jokainen päivä pitäisi muistaa myös elää tässä hetkessä.

 

”Missä on tahto, siellä on tie.” -Einstein