Koulukiusatun kuopukseni elämään on noussut äärimmäisen tärkeään osaan ihminen, joka on kyllä ollut olemassa, mutta hänen olemassa olonsa ei ole ollut aiemmin näin merkityksellistä. Tuo ihminen saa upotettua lapseni mieleen viestin toivosta ja aina heidän tapaamisten jälkeen näen kuopuksessanikin sen valon, joka hänessä on aikaa myöten hiipunut. Minä en kai koskaan saa sanottua ääneen, niin suurta kiitoksen sanaa, tai tehtyä tekoa, joka kuvastaisi kiitollisuuttani tuota ihmistä kohtaan. Hänen on pakko olla sisältä puhdasta kultaa, sillä miksi muuten hän jaksaa tehdä työtä juuri minun lapseni hyvinvoinnin eteen? Hän on kuin enkeli, joka loistaa valoa ympärilleen. Toki olen häntä kiittänyt ja jatkan kiittämistä. Kuopukseni turvaverkko on yhtä kuin hänen perheensä eli minä, isä ja esikoisemme. Ja koska me seuraamme tilannetta näin läheltä, niin emme oikein aina osaa auttaa. Joten olen äärimmäisen kiitollinen, jos saan punottua edes pienen lisälenkin kuopukseni turvaverkkoon, vaikka edes väliaikaisesti.

On elämään tupsahtanut toinenkin ihminen. Hän on ollut kyllä elämässä, mutta hänkin tuolla taustalla. Hänen elämä on ollut melkoista hulinaa, mutta silti hänessä huokuu usko ja toivo. Hän on sellainen, jota tekee mieli halata ihan vaan, jotta saa hänestä voimaa. Emme tosiaan tapaa usein, mutta silloin, kun tavataan, puhutaan tavalla, joka kuvastaa niitä ajatuksia ja tunteita, joita aidosti elämme ja tunnemme. Hän tuo lohtua yksinäisiin hetkiin pelkästään sillä, että ajattelen häntä. Hänkin on kuin enkeli.

Näiden kahden ihmisen ansiosta on hiljalleen rakentunut jälleen heikko usko ihmisyyteen. Onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka tekevät hyviä asioita ilman oman edun tavoittelua? Onko sittenkin olemassa ns. lähimmäisenrakkautta, jolla ei ole hintaa? Voiko olla niin, että aina on ollut hyvyyttä, mutta minä olen vaan ollut liian väsynyt näkemään sitä? Vai onko minun ympärilläni ollut aina niitä, jotka pyrkivät hyötymään, satuttamaan, lyömään tai sitten huvin vuoksi ovat valmiita vetämään maton alta? Tässä viime aikoina olen saanut työssäkin kysyä harmillisen usein, että missä on inhimillisyys? Tämä johtuu siis YT-asetelmasta, kun jokainen haluaa säilyttää työpaikkansa. Se julmuus ja kadonnut kollegiaalisuus kevyempänä versiona kuvastaa koko elämääni, kuinka tässä elämässä parhaiten selviää lopulta he, jotka taitavat kyynärpää taktiikan parhaiten tai tarvittaessa ovat valmiit kaivamaan likaiset aseet, upottaakseen ne kenen tahansa tielle osuvan selkään. Ei siis lainkaan ihme, että pienikin kokemus ihmisten hyvyydestä saa minut jopa uskomaan enkeleihin, joskin inhimillisiin enkeleihin. Ihmisiin, jota kirkastavat pimeimmänkin päivän.

Pian taas on joulu. Koti on saanut joulupuvun ja löytyy kotoani myös kaksi enkelikelloa. Ne kun helähtää, niin minä muistan kiittää näistä kahdesta elämäni enkelistä. Toisaalta joka kerta sen kiitollisuuden vastapuolena minä muistan ne, jotka olen menettänyt tai ne jotka ovat menneet kauemmaksi. Suurin kaikista on kuitenkin se tunne ja se kiitollisuus, kun joku tekee jotain minun lasteni hyväksi, puhtaasta sydämestä. Kumpa jonakin päivänä minä voisin tuottaa jollekkin tarvitsevalle tuon korvaamattoman suuren ilon, niin että hetkeäkään lahjan saajan ei tarvitsi miettiä, että se lopulta se kuitenkin maksaa. Toivoisin, että lahjan saaja tunnistaisi lahjan tulleen suoraan sydämestä. Aivan kuten minä koen näiden kahden ihmisen olevan minulle lahja ja tiedän, että heidän lahjansa minulle ja perheelleini ei maksa. He vain ovat sellaisia, suuri ja lämmin sydämisiä.

” Niin paljon kauniimmalta näyttää harmaa arkikin, sen raskaan taakan alta valoon nousta uskalsin.
 Nyt uusin silmin kaiken nään ja luotan huomiseen, mä tunteitani kuuntelen ja luotan rakkauteen.” -Joulun lapsi, Olli Lindholm.