Pääsiäinen tuli ja meni, ihan omalla painollaan. Tauko arjesta oli jälleen kovin paikallaan. Töissä vietettiin (taas ja taas) pientä läksiäisaaltoa ennen pääsiäistä ja vapaiden koittaessa olo oli kuin pieksetyllä. Jokainen tiimistäni tässä lähtee hiljalleen. Toisilla leipä on pidempi ja toisilla lyhyempi. Osa pelastautuu jo ennen määräpäivää. Niin tai näin, jokainen lähtijä vie palan sydämestäni mennessään. On niitä, joille työ on ollut koti, on niitä, jotka haaveilevat muusta ja niitä, jotka ovat sopeutuneet. Joka kerta, kun tuon oven sulkee ihminen, jolle työ on ollut koti, minä koen romahtavani. Tunnen osan heidän tuskaa. Samaan aikaan muut selviytyvät piiloutumalla oman onnensa taakse. Tämänkaltainen työtilanne näyttää juuri sen pienoiskoossa, mitä ihmisluonto yleisesti ottaen kriisissä on. Taistellaan omasta hyvästä, ei pysähdytä rinnalla kulkemaan, kun toisen polvet notkuvat. Onneksi kyse kohdallani on vaan irtisanomisista, ei sodasta tai nälänhädästä. Rakastan tarinoita, joissa on pyyteetöntä lähimmäisen rakkautta, pala sankaruutta ja ihmisyyttä. Miten kauniilta tarinamme näyttäisikään, jos tuota hyvyyttä olisi entistä enemmän?

Jotta elämä ei ole pelkkää työtä, niin voin kertoa, että yöunet eivät päässeet yllättämään pidemmilläkään vapailla. Jostain tupsahti elämään usean tuhannen menoerä, joka sai minut piehtaroimaan epätoivossa. Jos en herännyt painajaiseen työstä, niin heräsin painajaiseen rahasta. Yön pikkutunneilla minä luettelin itselleni, miten monesta pahasta paikasta olen elämässäni selvinnyt ja niin selviän nytkin. Mitä epätoivoisemmaksi oloni tuli, sen painokkaammin minä huomautin itselleni, että minä selviän. Kaiholla muistelin vuoden vaihdetta, jolloin ajattelin tästä tulevan ”hyvä vuosi, kriiseistä huolimatta”. Ehkä tästä tuleekin ja ehkä se sitä onkin. Olen ehkä vaan väsyttänyt itseni, enkä edes huomaa sitä.

Tämä on elämässä taas se hetki, jolloin pitäisi luovuttaa ja antaa virran viedä. Miten kummassa minä en ole oppinut aikaisemmista kriiseistä, että ei se kriisi helpota ainakaan vastaan laittamalla. Jatkuva tappelu väistämätöntä vastaan vaan uuvuttaa ja sammuttaa valon. Ilman valoa, eksyy pimeyteen ja lyhyt matka maaliin muuttuu pitkäksi. Ehkä tässä on se hetki, että jälleen hengitän ja annan periksi. Yksi hetki kerrallaan, ei yhtään enempää. Mies kysyi viikonloppuna, että miten niin pienet murheet kaatavat meidät kerta toisensa jälkeen? Jäin asiaa kovasti pohtimaan ja totesin, että ehkä meillä on menneestä jäänyt arjen kiireen vuoksi taakka kannettavaksi. Jos ajatellaan vaikka aikaa konkurssin ja siihen vielä muutaman läheisen kuolema, niin minusta se oli eilen. Todellisuus on kuitenkin, että siitäkin on useampi vuosi. Tuskasta, kriisistä, väsymyksestä ja koettelemuksista tulisi pystyä päästämään irti. Jos ne jäävät taakaksi hartioille, niin silloin ei tarvitse suurtakaan painoa, kun jälleen paino on sysännyt maahan.

Löysin minä pääsiäisen viikonlopusta myös ripauksen onnea, kun istuin vasten aurinkoa ja annoin kevät tuulen hyväillä kasvoja. Minä ehdin pysähtyä ja pohtia myös niitä asioita, mitkä elämässäni on vielä hyvin, sillä on niitäkin. Vaikka joskus tuntuisi kuinka yksinäiseltä ja vaikka välillä on kovasti pettynyt muihin ihmisiin, niin on minulla perhe, oma koti, ravintoa ja terveys, sekä ennen kaikkea kyky nauttia eri vuoden ajoista, joskin enimmäkseen vaan keväästä ja kesästä. Joskus täytyy kuitenkin talven yllättää, että päästään taas tähän uuden kasvun aikaan.

”Älä elä samaa vuotta 75 kertaa ja kutsu sitä elämäksi.” -Robin Sharma (Kuten minä teen)