...Sä väsyit kylpyhuoneeseen -Apulanta

 

Kirjaimellisesti se meni noin. Pienen pieni kadonnut sisarukseni lensi tähtiin ja jätti jälkeensä vain tyhjän kuoren. Hän nukkui pois, yksin, elämän raiskaamana, aivan alastomana. Hän esitti minulle joskus toiveen, muista minut sellaisena, kun minä olin, elä sellaisena kun millainen minusta tuli. Minä muistan hänet. Ihmisen, joka oli aivan liian hauras siihen elämään, mikä meille oli kirjoitettu. Mutta minä muistan myös sen, mikä hänestä tuli, kun elämä nujersi. Molempia rakastin yhtä paljon. Syyllisyys on aina ollut vieraani, sillä en millään kaikista yrityksistäni huolimatta voinut kasata häntä, puhaltaa häntä ehjäksi, kun elämä kolhi. Ei ole niin suuria sanoja, jolla voisin ilmaista rakkauteni häntä kohtaan, mutta lohtua tuo se, että hän varmasti tiesi rakkauteni olevan ääretön. Tämä kipu joka minussa on, syö minut sisältä, vie järkeni. Kipu menee lävitseni, kun luotijuna, joka on lastattu muun muassa syyllisyydellä, katkeruudella, menetyksen tunteilla, menetetyllä rakkaudella, toteutumattomilla unelmilla, surulla ja ikävällä. Ja kun se juna menee läpi vauhdilla, matka tasoittuu sen sadasosasekunnin, kunnes juna peruttaa ja menee taas läpi kehoni, kerta toisensa jälkeen, tunti tunnilta. Minusta tuntuu, että minä kuolen. Kuolen pala palalta.

Minä rakastin sinua rakas pieni veljeni niin kovasti. Minä toivoin aina, että elämämme olisi mennyt toisin. Minä yritin niin kovasti auttaa sinua jossain elämän vaiheessa. Käytin kaiken voimani sinuun ja toiseen sisareeni. Te molemmat olette/olitte minulle aina enemmän, kuin sisaruksiani, te olette/olitte kuin minun omia lapsiani. Koin ja koen, että elämän tehtäväni oli suojella teitä. Veljeni, sinun elämäsi ja sinun kipusi oli minun epäonnistumisen seurausta, mutta se ei poista sitä tosi asiaa, että minä rakastin sinua. Haluan lähettää taivaaseen anteeksipyyntöni. Minä totta vieköön yritin.Tokikin tässä ja nyt kysyn itseltäni, että yritinkö sittenkään riittävästi?

Hyvä Jumala, jos olet olemassa. Muistathan taivaan portilla, kuinka kaunis veljeni oli sielultaan ennen kuin annoit hänen menettää siipensä. Ole hänelle armollinen ja anna hänen vapautua rakkauteen, jota hän ei saanut maallisella vaelluksellaan. Poista hänen kipunsa, hukuta rakkauteen, pidä hänestä huolta, sillä minä en pystynyt siihen. Kiitos Jumala siitä, että annat minun uskoa hänen kuolleen luonnollisesti, kaikesta huolimatta. Tässä hetkessä se tuo lohtua.

Rakas veljeni, minä uskon, että me tapaamme vielä. Vielä jonakin päivänä me voimme olla lapsia, sellaisia, kun me kuvittelimme lapsien olevan. Jonakin päivänä me olemme yhdessä, onnellisia, ehjiä ja rakastettuja sieluja. Me laskemme taivaan liukumäissä, leikimme hippaa ja kun saavutamme toisemme halaamme ja nauramme ja kerromme, kuinka rakastamme toisiamme. Meitä ei silloin aika eikä menneisyys paina, vaan me olemme me, tasavertaisina sisaruksina ja ennen kaikkea vapaita. Tässä hetkessä minä toivon, että olisin voinut lentää kanssasi, mutta valitettavasti minun täytyy jäädä. Tiedän, että sinä et haluaisi minua mukaasi, sillä minulla on lapseni ja siskomme, joka saattaa tarvita minua vielä (kuten minä häntä). Mutta rehellisesti nyt tämä kipu jäytää niin kovin, että en tiedä, kuinka onnistun tästä nousemaan. Minulla on aivan sunnaton ikävä. Kuule pyyntöni tämä, anna anteeksi ja kuule kuiskaukseni, jonka lähetin tuulen matkaan, minä rakastan sinua, kuten olen aina rakastanut. Kiitos kaikista yhteisistä hetkistä. Toivottavasti näemme pian, ehjinä ja kokonaisina.