Minä olen jälleen yliarvioinut omat voimani. Suru on niellyt minut kokonaan. Minä aina hetken jaksan ja sitten tulee totaalinen romahdus. Minä menen illalla nukkumaan. Pidän itseni lämpimänä, sillä koko kroppaa ravistaa syvä kylmyys. Minä nukahdan, kunnes herään tunteeseen, että en saa henkeä. Ahdistus lipuu ylitseni vieden unen mennessään. Päivän aikana näitä ahdistuksen tunteita tulee ja menee kerta toisensa jälkeen.

Minä en ole ollut päivääkään pois työstä tai opiskeluista veljeni poismenon jälkeen. Työpäivät menevät kuin sumussa. Välillä rintaa puristaa ja sattuu, välillä minä teen työt ikään kuin en olisi edes läsnä. Autolla ajaessani välillä ihmettelen, miten minä tänne pääsinkään. Töissä en ole kertonut menetyksestäni, mutta kuin varkain minusta tuntuu, että työkaverini havaitsevat haavoittuvaisuuteni ja lyövät sanoilla ja teoilla juuri sinne, missä syntyy kipureaktio. Toisaalta minä en tunne puoliakaan iskuja, sillä minä en välitä. Elän kuin unessa ja annan sattua. Kipu ja ahdistus tulee ja menee.

Kello ei tunnu liikkuvan minnekkään. Jokainen päivä ja yön pimeä tunti, on kuin edellinen, ikuisuuden kestävä kellon lyönti. Äänet tuntuvat niin voimakkailta, tunteet tuntuvat, ja kipu on lujempaa kuin koskaan. Minä toivon, että en selviytyisi. Minä yön pimeinä tunteina toivon, että rakas veljeni tulee hakemaan minut pois täältä. Ei hän tule, minä tiedän sen. Minä kysyn itseltäni ja maailman kaikkeudelta, miksi kysymystä kerta toisensa jälkeen, saamatta tietenkään vastausta. Minä koen niin suurta epäonnistumista siskona, että pidän epäoikeudenmukaisena sitä, että juuri veljeni menetti elämänsä. En pystynyt suojelemaan häntä tältä elämältä riittävästi. Olisi oikeutetumpaa, että minä olisin saanut kaiken sen kivun, mitä veljeni sai elämässään kantaa. Minä pohdin veljeni viime hetkiä, millaisia ne oli, mitä hän ajatteli, ehtikö hän kaivata jotain, tunsiko hän katkeruutta, että sai kuolla yksin. Lohtua minulle tuo, että hänellä oli varmasti lämmin siinä hetkessä. Kumpa hän olisi saanut nukkua tuntematta kipua, mutta minä pahoin pelkään, että kuolema laittoi hänet katsomaan suoraan silmiin.

Loppupeleissä sillä ei ole merkitystä millainen kuolema lopulta oli, se on vain yhden aikakauden loppu. Siellä taivaanrannan tuolla puolen veljeni suojelee minua. Nyt tuo ajatus ei vain tuo lohtua tähän loppumattomaan suruun ja syyllisyyteen. Jonakin päivänä minä hukun tähän. Minä olen jotenkin onnistunut määrittämään elämän tarkoituksen sisarusteni kautta, sillä minun tehtävä oli suojella heitä helvetilliseltä lapsuudeltamme. Ja minä epäonnistuin. Minä todellakin epäonnistuin, mutta rakkauttani ei poista edes kuoleman mukanaan tuoma kipu. Minä tiedän, että kun tulevana viikonloppuna kannan veljeni maalliset jäänteet hautaan, osa minusta menee sinne myös. Veljeni hautaamisen myötä minä hyvästelen myös äitini, sillä minä en voi jatkaa näin. Tunnen suurta vihaa siitä, mitä koimme ja mitä näimme lapsuudessamme. Nyt on aika tilinpäätöksen. Se on äidillenikin varmasti helpotus, sillä minä todellakin taistelin sisarusteni puolesta ja äiti koki sen uhkana. Hän edelleen kokee minut jokseenkin negatiivisessa sävyssä. Hän edelleen luottaa siihen, että lopulta minä hoidan. Hän käskee jaksaa sisareni vuoksi. Ja minä jaksan, sillä hän on minulle rakas ja minäkin tarvitsen häntä. Mutta onko äidillä ollut oikeutta pyytää huolehtimaan sisaruksista, jaksamaan sisarusten vuoksi, onko hänellä oikeutta vaatia elämään hänen omien lasten vuoksi? Olisi elänyt elämän niin, että me kaikki olisimme olleet tasavertaisia sisaruksia. Toisaalta se on ollut armollista, että elämämme meni näin, sillä sisarussiteemme on jotakin ainutlaatuista, kestävää ja rakkaudellista. Se on kasa elämänkokemuksia jaettuja, niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä siksikin kaipaan veljeäni niin kovin, sillä hautaan osan ymmärryksestä hänen mukanaan. Ehkä kuolema jonakin päivänä laittaa äidin katsomaan elämäänsä totuudellisesti ja silloin äiti ymmärtäisi, että pahuus ei elä meissä lapsissa, vaan hänen elämänsä ratkaisuissa. Pohdin, että siinä hetkessä, tunteeko äiti kipumme, joka on ollut meissä aina syntymästämme lähtien. Samaan aikaan kun pohdin näitä äiti kysymyksiä, minä toivon, että karmaa ei olisi olemassa, sillä sellaista kuolemaa en kestäisi, millainen elämämme on ollut. Ei minulla ole oikeutta toivoa pahaa edes äidillemme, mutta ajatuksilleni en vaan voi mitään tässäkään hetkessä.

”Löydänkö mä sinut, jos kaikki kivet vielä kerran kääntämään jään? Tuutko mua vastaan vai joko yö on houkutellut sut kannoillasi kääntymään?... Mitä tarkoittaa ikuisesti sinun, pilvenhattaroilla keinun, yksin katson maailmaa. Mitä tarkoittaa olla ikuisesti sinun, ikuisesti susta toivun, jos aika on luovuttaa” -Neljänsuora