Voi miten ihminen voikin olla saamaton. Suru ja arjen paineet ovat painaneet minut hyvin lähelle sohvan pintaa ja tuntuu, että otteen saaminen tällä hetkellä yhtään mistään on haastavaa. Ensi viikolla loppuviikosta minä taas katoan kotoa opintojen pariin ja tällä kertaa otin itselleni hotellin opiskelupaikkakunnaltani, josko irtiotto kotiympyröistä toisi minulle jälleen uutta virtaa. Menneisyys ja ikävä tuo sävyjä ja katkonaisuutta yöuniin ja voimavarat päivisin on aikaisempaakin heikommat. Kovasti pohdin elämää ja yritän pinnistellä muistini sopukoista niitä onnen hetkiä elämästäni, mutta ne ovat tainneet verhoutua usvan taakse, sillä en näe niitä. Osaan kertoa heti, jos kysytään, etkä mitkä asiat on asioita, joita ilman et voisi elää? Tai ketkä sinut tekevät onnelliseksi? Onni on siskoni ja hänen lapsensa, oma perheeni. Ilman heitä ei olisi elämää. Jos kysytään mitä onni on, he ovat onni. Mutta mitä se onni on ja miten se tässä hetkessä näyttäytyy? He ovat ja elävät. Heidän onni on minunkin onni, mutta minulla ei taida olla juuri tässä hetkessä omaa onnea. He yksin ja yhdessä ovat elämäni tarkoitus ja syy hengittää, mutta miksi heidän olemassa olosta huolimatta tunnen alakuloa, kuollettavan raskasta väsymystä? Pohdin, että millä kummalla ihmiset saavat rakennettua oman identiteetin ja oman onnen, kun minun onneni on usein riippuvainen muista? Tässä hetkessä koen olevani irrallinen kokonaisuus tästä maailmankaikkeudesta, en koe kuuluvani minnekkään tai olevani mitenkään merkityksellinen ihmisenä. Tiedän, että tämäkin hetki valmistaa minua johonkin tulevaan ja minun tulisi vaan malttaa odottaa, mitä huominen tuo tullessaan, mutta juuri tässä hetkessä olen väsynyt odottamaan huomista, sillä sitä olen kai odottanut koko elämäni. Olen jotenkin (liekkö yöunien puutteesta) katkeroitunut ja pohdin, että koska elämä aina vaan ottaa, olisiko minun vuoroni saada jotain takaisinkin? Ei minulla ole todellista oikeutta katkeroitua ja vaatia elämältä, sillä on niitä kovempiakin ihmiskohtaloita. Ei kohtalo meille kaikkea suo ja kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, ei kohtalo tai Jumala ole kuin tekosyy ulkoistaa vastuu omasta elämästä. Voin rukoilla ja pyytää, mutta saadakseni minun täytyy itse toimia.

Nyt toivon ja pyydän, että loput rakkaat saan pitää, sillä en kestäisi enää yhtään menetystä. Unelmien lähtöjärjestys olisi sellainen, että minä olisin seuraava. Huomenna yritän puhua omalle sisäiselle itselleni kauniimmin ja yritän löytää maailmasta edes hitusen kauneutta ja onnea. Maanantai on vallan mainio päivä aloittaa 😊.

”Tää niitä aamuja on, kun en tiedä, kannattaako nousta vai jäädä, vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen kuoren. Aamuyössä sydän yksin lyö, eikä pääse läpi surujen vuoren. Pelko pimeyttä pitkin liikkuu tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan.” -Elämän nälkä, Pave Maijanen (Salainen toiveeni, että elämä jatkuu, kuin tämän laulun sanat ja pian saapuu henkäys aamutuulen).