Eilen me pyhäinpäivän kunniaksi kävimme ostamassa perhepakkauksen hautakynttilöitä ja suuntasimme mieheni kanssa hautausmaalle.

1. kynttilä rakkaalle veljelleni, joka aina vaan vie ajatukset ja katseen kohti taivasta. Rakastan häntä, nyt ja aina <3.

2. kynttilä rakkaalle ystävälle, jota kaipaan niin surussa, kuin iloissa, hetkissä, jotka muistuttavat yhteisisiä hetkistä.

3. kynttilä isälle, jonka olisin halunnut tuntea paremmin.

4. kynttilä lasten ukille ja mieheni isälle, joka eli perheelleen ja rakasti lapsen lapsiaan. Hän oli oikea työmies, aina puuhastelemassa jotakin.

5. kynttilä kaikille niille ihmisille, joita kukaan ei kaivannut tänäänkään.

”Eivät nämä kyyneleet ole pelkkää ikävää.
Niissä on paljon rakkautta, elettyä elämää”

Sain kynttilät laskettua, kun puhelimen näytössä vilkkui ”Äiti, soittaa”. Juuri sillä hetkellä, kun kaipaan veljeäni niin, että sattuu, äiti soittaa. En millään voinut vastata. Hengitin ja soitin takaisin. Luurin päässä oli ihminen, jota kai äidiksi kutsutaan. Tuo ihminen oli pienempi, kuin koskaan. Hän itki ja kysyi, että mikä meni pieleen, kun hänet on näin hyljätty, vaikka hän tekee kuolemaa. Hän pyysi, että älkää nyt jättäkö minua. Hän kertoi, että erinäiset viranomaiset on jo kysellyt, että onko tyttäret soitellut? En osannut sanoa hänelle mitään. Toki olisin halunnut sanoa ja kysyä häneltä juuri tuossa hetkessä paljonkin, kuten:

Mikä saa hänet uskomaan, että kuolema on nyt todellinen, kun hän on kuitenkin viimeisen yli kolmekymmentä vuotta tehnyt kuolemaa? Olisin voinut kysyä myös, että muistaako hän ne kaikki tuhannet ellei jopa miljoonat kerrat, kun me lapset olemme häneltä pyytäneet, että älä jätä meitä, älä hylkää meitä, äiti, auta? Ja hän on joka kerta toisensa jälkeen kääntänyt meille selkänsä. Miksi hänen hylkäämiskokemuksensa on ainutlaatuisempi, kun meidän pienten ihmisten, jollaisia me sisarusteni kanssa olemme olleet, kun uskoimme äidistämme löytyvän ihmisen. Päinvastoin, jos olemme olleet heikkoja, on äiti lyönyt meitä elämän kokoisella lapiolla päähän ja järjestänyt entistä suurempia vaikeuksia. Olisin halunnut pyytää äitiäni myös välittämään soittopyynnön näille viranomaisille, haluaisiko joku kuulla tarinamme nyt? En kuitenkaan taaskaan saanut sanottua mitään. Minä vain kuuntelin ja tunsin jotain sairasta syyllisyyden tuntoa, että olin jättänyt tuon ihmispolon ylhäiseen yksinäisyyteen. Puhelu loppui, eikä hän ollut edes kysynyt, mitä minulle tai perheelleni kuuluu? Hän vain halusi kertoa minulle taas, kuinka epäonnistunut ihmisenä olen.

Minä ymmärrän sen, että minun pitää antaa anteeksi, mutta minä en vaan voi. Minä yritän tulla paremmaksi ihmiseksi, mutta tuo ihminen on tuhonnut elämästäni kaiken valon, mitä siinä ikinä on ollutkaan, niin pitkään, kun hänellä oli valta minuun. Hän on satuttanut minua ja sisaruksiani niin paljon, että anteeksianto tuntuu ihan mahdottomalta. Ymmärrän, että jonakin päivänä hänen aikansa loppuu. Tunnen ajatuksen armollisena, mutta jos ja kun loppu tulee näin, mitä siitä voikaan seurata? Kannanko syyllisyyttä koko elämäni ajan siitä, että hylkäsin hänet? Tuleeko tuo ihminen painajaisiini ja imee minusta viimeisenkin hapen? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä ollakseni ihminen? Vai onko tässä yhteydenotossa kyse siitä, että nyt kun veljeni on kuollut, tuolla ihmisellä ei ole ketään kenen elämää tuhota, joten hän tietää kuinka empaattinen olen ja pyrkii sen varjolla luikertelemaan elämääni tuhotaakseen sen? 
 

Minä en todella tiedä, miten minun pitäisi elää, että ansaitsisin taivaspaikan veljeni vierestä. Minusta on aika käsittämätöntä, että äiti edes kehtaa pyytää minulta enää mitään. Onko niin, että vasta kuolema meidät erottaa vai erottaako, jos sitä ennen olevat elinhetket sisältää syyllistämistä? Voinko minä koskaan vapautua elämästäni rakentaakseni oman elämän? Haluanko sitä edes, kun irtautuminen on minulle kerran näin vaikeaa? Tämä on taas niitä hetkiä, kun tunnen totaalista yksinäisyyttä, joka syö minua sisältäpäin.