Mun pitäisi luovuttaa… Tänään minä sytytin jälleen kynttilät muualle haudattujen muistopaikalle, isälle, miehen isälle ja syvästä ikävästä myös veljeni muistolle. Minä jotenkin taas murskasin itseni surun alle. Minä muistan kerran nuoruudessani saaneeni paniikkikohtauksen ja tänään minut valtasi tuo nuoruudesta tuttu tunne. Tuntui aivan siltä, kun sisältäni olisi tullut niin suuri paine, että se estää minua hengittämästä, täyttämästä keuhkoni ilmalla. Se paine oli koko menneisyys, ikävä, eletty ja huoli. Tiedän, kun tuo tunne tulee, että saan menemään sen ohi heijaamalla ja hyräilemällä, onnellisilla ajatuksilla, mutta tänään tuo tunne oli kuin olikin aiempaa tiukemassa. Tunnen vieläkin rinnassani sen jälkipaineen. Minä tunnen menettäneeni niin paljon tämän elämän aikana, mutta toisaalta, kun minä olen menettänyt niin paljon, minun pitäisi nähdä miten paljon menetettävää minulla on ollut ja tuntea kiitollisuutta, että ne menetetyt asiat on joskus ollut elämässä. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että miten paljon minulla olisi vieläkin menetettävänä. On kuitenkin niin helppoa antaa mielen takertua tässä syksyn pimeydessä menetyksiin ja menneeseen. Ihan kuin rankaisisin itseäni tarttumalla menetyksiin ja kipuun, jota veljeni kuolema toi tullessaan. Rankaisen itseäni hänen kuolemasta. Tunnen myös ikävää, sillä hautajaisten jälkeen myös siskoni on ottanut etäisyyttä, joka on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä hän elää omaa kriisiään ja haluaa itselleen tilaa hengittää ja selviytyä.

Kaikki tämä raskas tarpominen tässä pimeydessä ja siitä pitäisi vielä kaivaa energiaa elää normaalia arkea, huomioida lapsia ja opiskella. Tekemättömien töiden ja aloittamatta jättämisten lista vain kasvaa kasvamistaan ja minä vain pohdin, että minun pitäisi luovuttaa, mutta mistä sen luovuttamisen aloittaisikaan? Mitä luovuttaminen todellisuudessa on?


”Tää ei voi sun mielestäs johtaa mihinkään hyvään.
Roikkumises mahdollisuudessa on tavallaan säälittävää.
Kun kaikki merkit osoittaa, et sä teet suurta virhettä, hirttäydyt kiinni sun päätöksiis ja kieltäydyt näkemästä.

Mitä sä hait, kun sä lähdit tähän.
 Sä tiesit kuin sun tulisi käymään.
 Kuvittelitko sä, että sä saat jotakin mikä paremmin kestää.

Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.
 Sun pitäis luovuttaa, mä en ymmärrä mikä sua estää.

Joitan sun ratkaisut oksettaa.
 Mut ne ei tiedä puoliakaan syistä, jotka saa sut toimimaan, niin kuin tossa olis järkee.
Et oo muita heikompi, Miks sä annat kohdella sua noin.
Valitset itse sun rangaistukset halusit sitä tai et.

Kadutko yhtään vai etkö sä nää, miten sua on johdettu harhaan.
Itse sä annat sen mahdi,n sun voimattomuus on sille valtaa.

Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.
Sun pitäis luovuttaa, mä en ymmärrä mikä sua estää.

Jos sä selviät tästä yöstä, niin sä selviät mistä vaan.
Tää voi kaikkesi tyhjyyteen syöstä, mut et voi siihen vaikuttaa.

Kun sydän on lähtenyt, jäämisen painokin on liki mahdoton kantaa.
 Itsekin tiedät miten sun on tehtävä nyt. En voi enempää antaa.”- Apulanta