Minä tänään siivoilin ja laittelin joulua kotiin. Vaikka lapset ovat isoja, he odottavat joululta paljon ja minä taas vihaan elämäni ensimmäistä kertaa ajatustakaan joulusta. Olen aivan totaalisen uupunut koko tähän vuoteen ja tähän elämään. Minä pohdin siivotessa, että tämä mennyt vuosi on varmasti yksi raskaimpia vuosia aikuisiässäni, lukuunottamatta konkurssi vuotta. Tämä vuosi alkoi YT:llä, vei uuteen työpaikkaan, joka osoittautui enemmän uhkaksi, kuin mahdollisuudeksi, eikä hyvää ollut tiedossa muutenkaan ja veli nukkui pois. Jäipä tänä vuonna taakse ystävyyskin, joka ei vain kestänyt sitä, että minä menin rikki. Helpota ei etäisyys siskostakaan tai esikoisesta. Tänä vuonna ei myöskään terveys ole ihan kestänyt vauhtia tätä, puhumattakaan taloudesta. Muistan sen toiveikkuuden vuoden alussa siitä, että tästä vuodesta on pakko tulla hyvä, mutta taisin olla väärässä. Mitä lähemmäksi kuljen vuoden loppua sen vähemmän näen uskoa, toivosta puhumattakaan.

Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että aika kulkee siitäkin huolimatta, että itsellä on suru ja paha olla. Toisaalta ihanaa on, että maailma matkaa radallaan, mutta vielä ihanampaa olisi, jos minä voisin hetkeksi vajota pois ja surra rauhassa, nukkua pois kaiken pahan. Totuus on kuitenkin se, että niin kotona, kun töissäkin on velvoitteita, jotka repivät käsistä elämään ja vaativat koko ajan enemmän ja enemmän. Minä omassa päässä voin vain rukoilla, että "anna minulle jostain voimaa jaksaa vielä hetki", mutta se jos mikä on varma, ihmeitä tai voimavaroja ei minulle ole selvästikkään jaossa. Vauhti ei kun kasvaa loppuvuotta kohden ja tekemättömien hommien, sekä laskujen eräpäivät saavuttaa, vaikka tekisin mitä. Mieleni huutaa rauhaa ja hiljaisuutta niin ympäröivälle maailmalle, kun omille ajatuksille. Toivoisin, että jonakin päivänä voisin lukea tätä tekstiä ja se muistuttaisi minua, että tästäkin ajasta selvisin. Se vaan tuntuu juuri nyt mahdottomalta ajatukselta. Tuntuu, kun hiljalleen hukkuisin uupumukseen. 

Siitä minä kuitenkin olen pitänyt huolen, että vaikka itselläni olisi kuinka kurjaa tahansa, olen muistanut tehdä koko ajan pieniä hyviä tekoja muiden hyväksi. Tavoitteeni on tehdä muita onnelliseksi ja ilahduttaa heitä, niin tuttuja kun tuntemattomia. Ruokalahjoitukset on ainakin ihana tapa muistaa heikompiosaisia, vaikka itsekkin lukeutuisi heihin. Ei myöskään ystävällinen sana tai myönteinen palaute pahaa tee, joten niitäkin olen viljellyt. Myös toivon luominen ympärille on helpompaa, kuin oman toivon ylläpito. Nämä pienet teot ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä maailmassa jonakin päivänä lähtisi hyvä kiertämään, jos oikein kovasti yrittää. Ei sillä väliä, vaikka se hyvä ei minua saavuttaisikaan, mutta pääasia, että jonkun elämä hetkellisesti helpottuu.

”Aina kun jotain häviää,
Aina jotain jäljelle jää,
Aina kun tuntee ikävää,
Tietää, että omisti jotain tärkeää.”-Kaija Koo