Minä muistan sen päivän, kun yö ja päivä sekoittui. Suurin huoleni oli, että millä ihmeellä saan tuon pienen ihmisen alun hiljaiseksi. Kulutin torpan lattiaa vauvaa tyynnytellessä. Toistin mantrana, onko nälkä vai märkä vaippa? Silloin ne kysymykset olivat maailman suurimpia kysymyksiä. Tuli aika, jolloin elämän suurin kysymys oli, mitä tänään puen hänelle, onko kylmä vai kuuma? Tuntui, että aina oli välikausi. En minä osaa, ajattelin. Tuli hetki, jolloin hän tahtoi niin kovasti, että järki meinasi lähteä. Tuli hetki jolloin hän tiesi mitä tahtoi ja minä vain maksoin. Minä kuljetin, kuskasin ja kustansin. Minä lohdutin, kun hän ei onnistunut, minä nostin hänet syliini kun hän kaatui, puhalsin kuin tuli pipi. Sitten tuli se hetki, kun äiti ei ollutkaan niin cool, eikä yes. Kapinaa kasvusta ja ihmettelyä, kun keho ja mieli muuttui. Hän oli kuolematon. Oven karmit repesi, kun joku uskalsi olla eri mieltä tai asettaa rajoja tuolle kuolemattomalle nuorelle. Minä muistan taas ne valvotut yöt, kun huoli oli varjonamme. Kuinka pieneltä noina hetkenä tuntuikaan ne vauva-ajan murheet. Nyt olemme kasvaneet. Edelleen olemme yhtä, toinen toistemme olkapää, minä äitinä, hän aikuisena lapsena. Mikä ihana tunne, kun pohdimme eduskuntavaaleja, puolueita ja ehdokkaita. Puhumme, vaikka näkökulmamme on eri. Etsimme omia ehdokkaitamme ja keskustelemme. Yhteinen tahto on vaikuttaa ja tehdä maailmasta parempi paikka itsellemme, muille ja tuleville sukupolville. Vielä äitiyteen liittyy paljon huolen varjoja, mutta entistä enemmän iloa yhteisestä kasvusta. Muistan päivän, kun katsoin sitä pientä nyyttiä kainalossa ja tunsin niin pyytteetöntä ja suurta rakkautta sitä pientä ihmisalkua kohtaan. Luulin tuon tunteen olevan suurin tunne koko maailmassa, mutta nyt kun katson häntä, tunnen vieläkin syvemmin ylpeydellä höystettynä. Tulee päivä, kun hän lentää omaan pesään ja olemme jälleen uuden haasteen edessä, mutta nyt nautin vain tästä hetkestä ja tunnen äärimmäisen suurta tunnetta ja kiitollisuutta, että hän on minun elämässäni.

Nuorimmaiseni elää nyt tuossa kasvun ja kehityksen vaiheessa, jossa keho on muuttunut ja otetaan hiemaan etäisyyttä vanhempiin. Voi kuinka sitä jaksaakaan iloita siitäkin hetkestä, kun oven karmit rapisee, sillä nyt kokemuksesta tietää, että aika tämäkin, on vain ohikiitävää. Kuinka kiitollinen sitä osaakaan olla, että äitinä osaa hieman chillata, toisin kuin esikoisen kohdalla. Ei kaikki olekkaan niin pysyvää. Äitiys, mikä ihana etuoikeus, huolineen ja murheineen. Jokainen päivä lasten kasvun myötä on kasvattanut minuakin ihmisenä. Jokainen huoliryppy on tehnyt meistä vanhemmista vahvempia. Kiitollisuus on tunne, joka rinnassani kuplii. Kiitollisuus tästä hetkestä.

”Paras paikka, jonka minä tiedän”, kuiskasi iso Pupu ”On siellä, missä sinä olet”. -Sam McBratney