Meinasi vallan jälleen sydän nyrjähtää, kun tuli mieheltä viesti töihin. Lyhyesti ”soita, kun pystyt”. Soitin heti. Oli virkavalta soittanut hänelle ja kertonut, että esikkomme oli joutunut moottoritiellä onnettomuuteen. Tuli ihan kamala hätä. Esikko kuitenkin puhui heti onnettomuuden jälkeen, sanoi mies, mutta siinä hetkessä hätäni oli niin suuri, että näin silmissäni hänen loukkaantuneen pahoin. Minun sisäinen minä paloi siinä hetkessä ihan karrelle. No arvata saattaa, että tuho oli melkoinen, kuin nopeudet moottoritiellä on suuret, mutta kai jonkinlaistakin onnea oli, sillä esikko sai vain pieniä ruhjeita ja koki suuren säikähdyksen. Auto meni lunastukseen. Mutta ennen kuin tuo kaikki tiedettiin, tunsin kaiken sen menettämisen pelon ja vieläkin olen hieman tutiseva, enkä uskalla sanoa olleeni onnekas, kun sain hänet pitää, sillä pelkään hänen menettämistä entistä enemmän. Minä en voi lakata pohtimasta, että melko usein, kun sanon ääneen, jonkin asian olevan tärkeä, hyvin, minä menetän sen tai ainakin minua muistutetaan siitä, että voin sen menettää. Muutamia esimerkkejä, vaikka täältä blogista, 1.11.2014 minä kirjoitin nähneeni unta, joka äitini mielestä olisi ollut enne pahuudelle. Halusin uskoa muuta. 7.11.2014 sain jo kirjoittaa ystäväni menehtymisestä. Myös konkurssiin johtavia tapahtumia ennakoi lupaus toiveesta ja huokaisu, että juuri nyt on kaikki hyvin. Syyskuussa 2016 ajattelin ja kirjoitin ”hyvin menee” ja jouduin heti kohta onnettomuuteen, joka näkyi ja tuntui. Vammojen hoito kesti pitkään ja tuli kalliiksi ja aiheutti hirmuisen määrän fyysistä kipua. Tammikuussa 2018 kirjoitin toiveikkaana hienosta tulevasta vuodesta ja kuinka ollakkaan jouduin painajaismaiseen YT-tilanteeseen, joka vei kaiken hyvän mielen mennessään. Vaihdoin työpaikkaa, joka ei tuonut juuri siinä hetkessä helpotusta, mutta olihan se sentäs työ. Tuosta vuodesta 2018 ei tullut kovin hieno, eikä hohdokas. Syyskuussa 2018 kirjoitin ensin huolesta, veljestä ja kiitollisuudesta työstä ja seuraava teksti olikin veljeni kuolema. Tämän jälkeen olenkin sairastellut enemmän ja vähemmän koko ajan. Kaikki maailman pöpöt ottaa minut otteeseensa. Viimeisessä blogi-tekstissäni kirjoitin kiitollisuuden tunteesta, jota perheeni herättää ja heti viikon alussa sain tiedon esikkoni onnettomuudesta. Onni vai Onnettomuus? Voinko edes sanoa mitään ääneen, ajatella pienessä mielessäkään? On ihan kamala tunne rinnassa, menettämisen pelko. Kaikki on hyvin, hengitä, tekisi mieleni itselleni sanoa, mutta pelkään, että kutsun jälleen karman kylään. Alan pelätä, onko onni meille ikuisesti käänteinen? Voiko elämää elää niin, että uskoo kulkevansa kohti uutta onnettomuutta? Tänään en uskalla sanoa olevani kiitollinen, vaan joudun kulkemaan pelon sekaisin tuntein kohti uutta viikkoa, jännityksellä odotan, mitä uusia onnettomuuksia siellä onkaan edessä. Muistiksi itselleni:

”Lupaa minulle, että tulet muistamaan, että olet paljon rohkeampi kuin uskot, vahvempi miltä näytät ja fiksumpi kuin luulet”. -Nalle Puh