Veljeni ensimmäinen kuoleman vuosipäivä lähestyy. Tämä vuosi sisältää paljon ikävää ja vuodatettuja kyyneleitä. Olen kuitenkin mahdottoman onnellinen, sillä hän käy unissani ja ne onnelliset muistot ovat vahvempia, kuin menneet vuodet. Olen onnellinen, että hän on vapaa, vailla maalisia murheita. Tunnen hänen läsnäolonsa ajoittain hyvinkin vahvana. Uskon hänen elävän muistoissa yhteisissä ja se tuo minulle lohtua. Toki syyllisyyskin kalvaa, kun pohdin aina ja ikuisesti, miten olisin voinut olla parempi sisko, olisinko voinut valita toisin. Odotan kovasti, kun saan jälleen sytyttää kynttilän hänen haudalleen. Valitettavasti pitkän välimatkan vuoksi joudun useimmiten sytyttämään kynttilän muualle haudattujen muistopaikalle. Uskon, että viesti kulkee sitäkin kautta, elämälle eletylle, yhdessä kuljetulle matkalle.

Esikoiseni on nyt muuttanut omaan kotiin ja sen myötä kotini näyttää ihan erilaiselta ja tuntuu erilaiselta. Kuin huomaamatta kuopuksestani kasvoi iso, jolla on paljon menoja ja harrastuksia. Mieheni uuden työn vuoksi on entistä vähemmän kotona, joten huomaan usein olevani kotona ihan yksin. Kaikessa hiljaisuudessa. Minulla on kamala tarve täyttää noita hetkiä siivoamalla ja siirtämällä tavaroita paikasta toiseen. Koen tekeväni jotain tärkeää. Pysähtyminen tähän hetkeen on haikeaa, sillä ymmärrän, että olen aivan yksin. On vain työ ja minä. Toki perhe on tärkeä, mutta minä elän heitä varten, kukaan ei elä minua varten, en edes minä itse. Hiljaisuus on armoton, sillä siinä vaani tietoisuus, että minua ei ole, sillä minä olen hukkunut elämän aikana velvollisuuksiin ja suoriutumiseen. Olen pohtinut, että olenko todellisuudessa koskaan ehtinyt syntyäkkään, sillä aina olen ollut vain muita varten. Tässä tyhjässä pesässä huomaan myös oman parisuhteeni tilan, kuinka lopultakin olen ollut yksin siinäkin. Mieheni on maailman ihanin mies ja isä, mutta minä olen ollut äiti lapsilleni, tukija miehelleni ja olen hukannut itseni ja tarpeeni myös parisuhteessa. Huomaan, että en osaa puhua omista tunteistani lainkaan, vaan mielelläni olen hiljaa. Mieheni sairaudet ovat edenneet, on tullut uusia, joten aika oppia puhumaan ei ole vieläkään. Tämä puhumattomuus ja hiljaisuus on vain minun oma oivallukseni, joka vahvistuu hiljaisuudessa.

Nautin kodistani ja tilasta. Se tuo aavistuksen turvaa. Täällä minä voin olla hiljaa luvan kanssa. On ihanaa istahtaa kahvikupin äärelle, kun tietää, että pyykkikori on tyhjä ja koti näyttää vähän kodilta. Koti on tällä hetkellä se, mitä voin hallita siivoamalla ja järjestelemällä oman mieleni mukaan. Se on ainut, mihin voin elämässäni itse vaikuttaa. Silloin kun lapset olivat pieniä ja kiire oli armoton, ei aina voinut edes kotiaan hallita, mutta nyt voi. Ensimmäistä kertaa sitten aikaa ennen lapsia. Kuopus nyt sotkee, mutta enemmän omassa huoneessaan, oven voi onneksi aina sulkea.

Töissä aloitti hetki sitten uusi esimies. Hän tuli suurin odotuksin ja lupaili kaikille kaikkea. Osasin lukea rivien välissä, että hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kun toiselle kumartaa, niin joku näkee aina takamuksen. Nyt tuli se hetki, että hän joutui myöntämään, että lopultakaan hän ei voi pitää lupauksiaan, oikeastaan kenellekkään. Töissä eletään nyt pettymyksen aikakautta, mutta toisaalta ne juhlii, jotka olivat vahvoja jo ennestään. Tämä kiristää välejä kamalasti työkavereiden keskuudessa ja osaa turhauttaa, kun he eivät voi vaikuttaa työkuvaansa. Koulutustaustoilla tai muilla ei ole merkitystä. Alemmalla koulutuksella tehdään ylempiä töitä ja toisin päin. Kehittämistyö tehdään esimiestasolla ja sieltä tulee määräykset, mitä tehdään ja miten tehdään, vaikka esimiestasolla ei ole edes tietoa, mitä työ on tai mitä se pitää sisällään. Hajota ja Hallitse, on selkeästi uuden esimiehemme ohjenuora, jota hän seuraa. Toki tämä vaikuttaa myös minun työhöni, sillä en voi tehdä työtä, johon minulla on koulutus. Toisaalta tässä vaiheessa sanonta pessimisti ei pety, pitää paikkaansa. En odottanut mitään, joten ei ollut mitään menetettävääkään. Nyt voin tehdä työtä ilman osaamisen painetta. Voin huoletta ripustaa töihin mennessä aivot naulakkoon ja ottaa ne tarpeen mukaan lähtiessä. Toki olen äärimmäisen pahoillani niiden puolesta, jotka uskoivat ja nyt pettyivät. Luulen, että he alkavat nyt hakea vuoroin sairaslomaa ja vuoroin uutta työtä, mutta sillehän ei voi mitään. Toki itsekkin vilkuilen olkani taakse, jos joku löytäisi minut. Nyt en jaksa itse tietoisesti uutta hakea, sillä viime vuosina elämä on opettanut, että ei se ruoho vihreämpää ole uusissa töissäkään, sillä se mikä työelämässä on varma, niin jatkuva muutos, joskus jopa huonompaan.

”Päätös jäädä paikoilleen on myös valinta, tänään minä tarvitsen sitä.”