Olen vuosia kärsinyt hirvittävistä vatsakivuista. Välillä ne ovat pakottaneet minut nukkumaan istualleen, ne ovat saaneet minut pelkäämään ruokailua ja ennen kaikkea öitä. Kuitenkin kaikkein vähiten koskaan haluan mennä lääkäriin. Lääkäreillä on tapana vähätellä oireita ja jättää liudan avoimia kysymyksiä. Olen ajatellut näiden vuosien aikana, että minulla on ärtynyt suoli, ehkä stressivatsa tai mitä vaan. Kuitenkin joku viikko takaperin vastakipu alkoi perjantai iltana ja kesti yli viikonlopun. Oksensin kaiken ja enemmänkin. Mies tarttui tuumasta toimeen ja järjesti minut päivystykseen. Yllätykseni oireiluihini löytyi syy ja päädyin leikkausjonoon. Oli vaihtoehto jäädä heti, mutta en uskaltanut. Mielessä siinsi velvollisuudet, kuten auto on sakkopaikalla, huomenna on työpäivä, kuka hoitaa lapsen kuljetukset yms. En kuitenkaan ehtinyt paljoa jonottaa, kun jouduin kovan kipukohtauksen vuoksi jälleen päivystykseen isänpäivälounaan jälkeen. Olin aivan kylmänhikinen, oksensin kivusta. Päivystys odotti minua jo saapuvaksi ennakkosoiton perusteella ja enää minulle ei annettu vaihtoehtoa odottaa ja palata kotiin, vaan sängyllä oli valmiiksi odottamassa sairaalavaatteet. Voi sitä pelkoa ja ahdistusta. Minä jäisin ja mies lähtisi kotiin. Heti seuraavana päivänä matkasin leikkauspöydälle. Tietoa vaivasta löytyi lähinnä googlettamalla. Pelotti niin pirusti olla yksin ja kipeä. Toisaalta ahdistuksen keskellä siinsi kiitollisuus, että pääsisinkö nyt näistä vuosia kestäneistä kivuista tällä yhdellä operaatiolla? Leikkaava kirurgi painotti, että leikkaus oli enemmän kuin tarpeellinen ja ihmetteli, kuinka olin sinnitellyt niin kauan. Ehkä hän oli hieman harmissaan myös siitä, että odotteluni seurauksena operaatio oli suunniteltua isompi. Nyt olen kotona toipumassa kera leikkaushaavojen. Kipu on uudenlaista, haavakipua ja suolen kouristelua ja ilmavaivaa, mutta nekin siitä aikanaan hälvenee. Tämä vatsakipu vei painoa mennessään reilusti, kumpa pystyisin pitämään painoni tässä minä ajattelen, mutta toisaalta en uskalla edes ajatella vielä kiinteää ruokaa. Mielenkiinnolla odotan tulevaa, mitä se tuokaan tullessaan.

Tässä vatsakriisin keskellä kävi myös niin, että sain uuden työn, joka alkaa vuoden vaihteen jälkeen. Nykyisessä työssä ei sitä vielä tiedetä. Huoli oli kova, kun sain tietää tulleeni valituksi tähän uuteen työhön. Olen äärimmäisen kiitollinen luottamuksesta, mitä tuleva työnantaja osoitti valitsemalla minut suhteellisen vaativaan tehtävään. Kun hän soitti tätä sanomaa, että olin tullut valituksi, kiitin ja samaan aikaan sopersin, että olen leikkausjonossa. Olisi ollut kauheaa aloittaa uudessa työssä niin, että heti joutuisin jäämään sairaslomalle. Asia kuitenkin hoitui nyt näin. Silti sisälläni elää pelko, että meneekö tämä hetki rikki? Kuinka kauan olenkaan rukoillut apua vatsakipuihini ja kuinka kauan ollenkaan toivonut uutta työtä ja nyt ne molemmat tuntuisi painollaan ratkeavan. Pelkään mutkia matkalla, en uskalla iloita. Uusi työsopimus kirjoitetaan kahden viikon päästä, josko sitten uskaltaisin hengittää. Vai uskaltaako sitä työasioiden suhteen koskaan hengittää. Varmasti tulevassa työssäkin on haasteensa ja niistä minua avoimesti varoitettiinkin. Kuitenkin toivon, että ihan vähän uudessa työssäni osattaisiin hyödyntää osaamistani ja että työyhteisö olisi hieman nykyistä sopuisampi. Minä toivon itselleni voimia, jotta jaksaisin nyt tervehtyä ja löytää voimia aloittaa uudessa työssä ihan puhtaalta pöydältä.

Tässä sairauden ja toipumisen keskellä on kamalaa, kun perhe näkee minut heikkona. On kamalaa olla heikko ja toimintarajoitteinen. He näkevät, kun nukun lyhyitä pätkiä ja istualleen. He näkevät, kun ähellän, mutta apua en haluaisi pyytää. Kivussakin yritän näyttää, että kaikki on hyvin ja pärjään. En halua heittäytyä kannateltavaksi, sillä pelkään putoavani. Onneksi on maa, joka viimeistään kannattelee. Toisaalta kivuista huolimatta on ihana mennä touhottaa omaa tahtia. Vuorokaudessa on kamalasti tunteja olla, odottaa ja kuunnella kellon tikittämistä. On ihana nousta ja tehdä jotain ja istua, kun siltä tuntuu. Nyt jos koskaan siihen on mahdollisuus, sillä olen tosiaan sairaslomalla. Minä, joka en sairaslomaile, vietän nyt totaalista toipilasaikaa. Työ on toki mielessä, mutta ei niin paljoa, sillä tiedän, että työkin vaihtuu. Ei ole kehittämisen ja tulevaisuuden stressiä suhteessa nykyiseen työhön. Minulla on aikaa olla vaikka hieman alakuloinen ja saamaton.

Jälleen olen uuden edessä, uusi minä, uusi työ ja eiköhän se vuosikin tässä välissä vaihdu. Uusi on tällä kertaa selkeästi enemmän kriisi, kuin toiveikas mahdollisuus. Pelkäisin jos jaksaisin, tässä hetkessä sitä onnea käänteistä. Kuitenkin kriisejäkin tarvitaan. Jos työpaikan vaihdolleni ei ole muuta tarkoitusta, niin uskon, että lähtöni tuo varmasti uusia mahdollisuuksia työkavereilleni tulla kuulluksi. Toivon, että johto ymmärtäisi huomioida arvostaen alaisiaan entistä enemmän. Lähtöni tulee olemaan päänavaus avoimelle keskustelulle ja olen siitä mahdollisuudesta onnellinen työkavereideni puolesta. Toki toivon hyvää itsellenikin. Toivoa pitää olla, vaikka usko ei aina kantaisikaan. Ainakin saan työnkuvan, jota olen toivonut, mutta kuinka pitkälle se kantaa, jää nähtäväksi.

”Jos varjot pelottavat, on hyvä muistaa, että juuri ne kertovat auringon paistavan.” -Paula Sainio