Mekin elämme poikkeustilaa, niin kuin tällä hetkellä koko maailma. Korona elää ja voi hyvin ja jokainen pyrkii selviytymään niillä keinoilla ja sillä järjellä, mitä omaa. Meillä on yksi kotikoululainen. Kotikoululaisen konfirmaatio peruttiin ja harrastukset ovat tauolla. Hieman hänen pipoaan kiristää nyt jo ensimmäisen viikon jälkeen. Olen pyrkinyt tuomaan hänen elämään rytmiä ja huolehtimaan koulunkäynnistä, että hän jaksaa tulevatkin viikot. Pahoin pelkään, että kouluun paluuta ei tällä kuluvalla lukukaudella enää ole. Esikko, joka asuu jo omillaan stressaa, sillä hänet lomautettiin ja lomautuksesta huolimatta pitäisi elää. Kuten arvata saattaa, ohjausta ja neuvontaa tilanteen suhteen on haastavaa saada, sillä joka paikassa on nyt ruuhkaa. Kun hän yritti soittaa TE-toimistoon oli jonossa satoja ihmisiä.  Lisäksi esikko pelkää, miten käy koulujen pääsykokeiden, sillä jos yhteishaku mennään pelkällä todistusvalinnalla, niin mitä todennäköisemmin koulujen ovet eivät hänelle avaudu tänäkään vuonna. No se ei tule itsellenikään yllätyksenä, että minunkin töissä eletään poikkeusaikoja, YT.thän alkoi jo ennen tätä virusta. Töissä saan vielä käydä, mutta asiakkaita ei ole, joten saa nähdä kuinka pitkään. Lisäksi olen SOTE-alalla, joten enköhän joudu palaamaan sinne mistä kaikki alkoi vuosikymmeniä sitten eli hoitotyöhön, kun tämä kaikki rysähtää ihan kunnolla. Minulla ei ole alkeellistakaan osaamista enää hoitotyöhön, mutta sitä tuskin kysellään hädän tullessa. Me perheen aikuiset olemme eläneet poikkeusta kai jo vuodesta 2008, konkurssi, sairaudet, jatkuvat YT:t (viidennet YT:t ja viimeisen 3 vuoden aikana muistaakseni kolmannet), lähiomaisten kuolemat, tapaturmat yms, joten tämäkin poikkeus väsyttää, mutta ei enää yllätä. Sitä vaan toivoo, että tästäkin selvittäisiin, koko perhe.

Tässä hetkessä on mielessä muutkin kanssakulkijat, kuten kaikki ne vanhukset, jotka ovat vaarassa ja ihan yksin, sillä omaisten näkeminen on rajoitettu tai omaisia ei ole. Olen huolissani kaikista niistä, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, sillä heidän palvelut ovat ajettu alas poikkeustilanteen myötä. Uutisointi ja koronan pelko lisää heidän tuskaansa ja taakkaansa entisestään. Lisäksi tunnen sympatiaa niitä lapsia kohtaan, joiden kodissa on ongelmia ja ainoat turvasatamat, kuten harrastukset ja koulut ovat suljettu. Entä ne oppijat, joilla ei ole valmiuksia oppia itsenäisesti vaan he tarvitsevat aikuisten opetusta, mutta sitä ei kotoa löydy? Entä se äiti, joka oli jo ennen tätä poikkeustilaa jaksamisensa äärirajoilla ja nyt hän ei voi pyytää enää vanhempiaan apuun tai saa vietyä lapsiaan päiväkotiin ja kouluun. Sääliksi käy myös ne vanhemmat, jotka vievät vastoin tahtoaan lapsiaan kouluun ja päiväkotiin vaan siksi, että he työskentelevät kriittisillä aloilla. He pohtivat sitä, millaiseen vaaraan lapsensa asettavat jokaikinen päivä toimiessaan itse infektioporttina kodin ja työpaikan välillä, kun myös pakotettuna joutuvat asettamaan lapsensa infektioportiksi päiväkodin tai koulun ja kodin väliin. Sääliksi käy hoitohenkilökuntaa, joka venyy ja paukkuu, asettavat itsensä ja omaisensa alttiiksi tuolle tuntemattomalle virukselle. Samalla he pelkäävät altistavansa potilaansa ja pohtivat ihan perustarvikkeiden riittävyyttä, niin työssä, kuin vapaa-ajalla. Työelämä tulee vaatimaan heiltä joustoa, mutta me emme pysty tarjoamaan heille mitään ja sitä paitsi kaikki ei edes perhe-elämän myötä voi joustaa, vaikka sitä heiltä odotettaisiinkin. Päätäjiäkin pohdin, sillä he tekevät parhaansa ohjeistuksineen ja rajoituksineen, mutta huomaan itse sen välinpitämättömyyden heidän ohjeistuksilleen ihan paikallistasollakin, niin mitä se on sitten valtakunnallisesti? Yrittäjissä on kahta kastia, ne jotka menestyy ja se toinen kasti, joka menettää ehkä jopa kaiken. Vuosia rakennettu vakaa ja isokin yritys saattaa horjua, niin miten sitten pienyrittäjät, huoli tulevasta on varmasti järjetön. Kukaan ei tiedä, kuinka pitkään tämä poikkeus jatkuu, joka lisää kaikkien meidän tuskaa ja epävarmuutta. Pohdin, että jos korona tappaa X-määrän ihmisiä, niin paljonkohan on niitä tilanteen edesauttamia kuolemia, kun talous ja jaksaminen kaatuu tai mielenterveysongelmat kärjistyy? Kuinkahan paljon tulee rikkoutumaan perheitä, kun taakka käy liian suureksi?

Yksikään asetettu rajoite tai annettu ohje ei ole ylimitoitettu, se on varma. Emme kai voisi tehdä mitään vähemmällä, mutta voisimme varmasti tehdä enemmän. Kuitenkin tämä tuntematon virus on aiheuttanut niin suuren hätätilan, että sitä on mahdotonta käsittää. Tämän poikkeustilanteen vaikutukset tulevat kestämään vuosia talouden saralla, kun joidenkin kohdalla jopa yksilötasolla. Toivon totisesti jaksamista kaikille, jotta mahdollisimman moni selviää ja jonakin päivänä heräämme jälleen normaaliin arkeen.

”Päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu, ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen. ”- Sauli Niinistö