Eilen tuli veljeni kuolemasta kuluneeksi kaksi vuotta. Se on kamalan pitkä aika. Esikoiseni kysyi, että mitä minä siitä ajattelen tai miltä minusta tuntuu. Edelleen minusta tuntuu, kuin toinen puoliskoni puuttuisi. Tuntuu, kun seisoisin veden päällä ja odottaisin, kun se lakkaisi kantamasta. Minä uskoin, että äitini, joka on pahan valtiatar, kuolisi ensin, minä pelastaisin veljeni. Hullua, mutta ilman veljeäni ymmärrys menneestä kuoli pois. Aivoni temputtelee, en aina tiedä, mikä on totta ja mikä on äidin kertomaa tarinaa. En tunne enää eläneeni, niin kuin elin. Veljeni kantoi taakkaamme kanssani, hän ei sitä kestänyt, joten hän hukutti itsensä päihteisiin, mutta silti maailmassa oli joku, joka tiesi. Se toi lohtua, eikä maailma tuntunut niin kovin yksinäiseltä. 

Minä en tiedä mihin maailma päättyy, minä en tiedä mikä kuoleman jälkeen odottaa. Voisiko elämä vaan päättyä? Ei olisi enää mitään. Se olisi niin armollista. Vai onko sittenkin taivas ja helvetti. Jos olisi taivas, olisiko veljeni siellä? Jos on olemassa helevetti, niin olenko matkalla sinne vai onko tämä minun elämäni se minun helvettini? Isän puolelta jo useampi sukupolvi on tehnyt itsemurhan ja olen monta kertaa pohtinut, että onko minun elämälläni mahdollisuus, miksi samaan perheeseen saattuu sukupolvien ajan sama kohtalo? Synkeä lapsuus, sen aiheuttamat traumat, jotka kantavat aikuisuuteen, yksinäisyys ja loputtoman pitkä kirous siitä, että onnettomuus on aina nurkan takana. Sosioekonomiisella statuksella ei voi selittää tätä ns.pahan kierrettä, sillä olenhan itse esimerkiksi korkeasti koulutettu, pidän yllä kulissia hyvästä perhe elämästä ja pyrin kasvattamaan lapseni mahdollisimman tasaisesti ilman turvattomuutta ja köyhyyttä. Asetan aina lasteni tarpeet edelle, rakastan heitä ja yritän tehdä parhaani suojellakseni heitä ulkopuolisilta uhilta. Myös isän isä oli sosiekonomiselta statukseltaan ilmeisen korkealla tai ainakin näin puhutaan. Silti hänen ja hänen jälkeiläisten elämä oli hyvin kirottu, toisaalta muutaman kohdalla kirottua tietä liukasti myös äitini, mutta ei hänkään kai voi olla selittävä tekijä, koska en usko äitini vaikuttaneen isän isäni elämään. 

Jos minä olisin lähtöjärjestyksessä seuraava, niin maailma olisi pyöreä silti ja pyörisi akselinsa ympäri, niin kuin pitäisikin. Kenenkään elämä ei pysähtyisi, enkä todellakaan sitä toivoisi. Minulla ei olisi kuin yksi huoli ja se olisi se, että ymmärtäisikö mieheni, että lasten pitäisi tulla aina ensin? Ymmärtäisikö hän huolehtia itsestään, jotta pystyisi huolehtimaan lapsistaan. Luottaisin kai siihen, että siskoni muistuttaisi miestäni asiasta. Kuopukseni on puhkeamassa kukkaan, joten olisi tärkeää olla läsnä. Mieheni on hyvin viinaan menevä, mutta se on ollut hallinnassa, kun minä huolehdin juomamääristä, mutta lipsahtaisiko kuppi nurin, jos minua ei olisi? Muuten uskoisin kaiken sujuvan ja elämän jatkuvan kaikilta osin, niinkuin ennenkin. Uskon lasten unelmiin ja uskon, että he saavuttavat ne.

Kun pohdin elämää taaksepäin, huomaan, että epäonnea on ollut. Olen pyrkinyt elämässäni aina auttamaan muita, mutta jos minua ei olisi ollutkaan, ei oikeastaan mikään olisi muuttunut, moni eläisi varsin onnellista elämää silti. On kuitenkin matkan varrella yksi tarina, lähinnä työn puolesta. Minä autoin kerran yhtä ihmistä kohtaamaan ihmeen, minä loin pohjan sille ihmeelle. Hän muistaa minut varmasti aina ja on ikuisesti kiitollinen. Tuohon ihmeeseen tarvittiin vain se, että kaksi ihmistä tapasi toisensa juuri oikeaan aikaan ja ne kaksi ihmistä täydensivät toisiaan. Kyse ei ole rakkaudesta, vaan kyse on pelkästään työstä, jota yhdessä tekemällä saatiin aikaan ihme. Tuo ihminen olisi menettänyt ilman minua elämänsä. 

Kun pohdin elämää eteenpäin. Näen vaan tyhjyyttä, epäonnistumisia, hyväksikäyttöä, raatamista ja hyvää työtä, jota ei arvosteta. Ongelma toisensa perään, kompastumisia ja arjen haasteita. Rakastan lapsiani ja elän heidän kauttaan, hengitän heitä. Rakastan kaunista pientä siskoani ja hänen pienokaisiaan. Heidän rakkautensa pitää minut elämässä kiinni. Vihaan jatkuvaa ponnistelua talouden eteen. Minä en vihaa, mutta tunnen omanlaista katkeruutta kaikista menetyksistä ja rakkaista pois nukkuneista. Tuntuu, kuin elämä nakertaisi koko ajan peruskalliotani. Sisällä on suuri tyhjyys, kun minulla ei ole enää veljeäni, joka tiesi mistä ponnistimme. Miten paljon pahaa sitä voikaan tulla yhden perheen tielle? Olenko katkera, yleensä en, mutta juuri tänään olen väsynyt ja katkeruus huuhtoo ylitseni ja saa toivomaan, että kun aika loppuu, se loppuisi. Ei enää mitään helvetin karusellia, sillä tämä karuselli on kestänyt jo koko elämän ajan. Minun iloni tässä elämässä on ollut iloa, jonka koen, kun onni osuu muiden kohdalle, se on suurempaa kuin oma onni ja olen kiitollinen, että olen nähnyt, että onneakin on ollut. Hyvyys, joka joskus myös on näyttäytynyt ilahduttaa suuresti, mutta sitä on maailmassa aivan liian vähän. Pojallani on ollut onni, sillä hän on kohdannut hyviä ihmisiä, jotka ovat eheyttäneet häntä koulukiusaus kokemuksista. 

Kaksi vuotta sitten, kun veljeni kuoli. Olin aivan shokissa, rukoilin ja itkin ja pyysin pelastusta veljelleni, mutta kai hieman itsellenikin. Mieheni lähti tuolloin ystävien kanssa mökkiviikonloppua viettämään. Koin olevani todella yksin, mutta niin kai se on ollut aina tässä avioliitossa. Olen avioliitostani tosi onnellinen, mutta on ollut omanlaisensa haaste aina, että mieheni on erinlainen kuin minä. Hän käsittelee asiat eri tavalla, kun ongelma tai asia on näkyvissä, se on mielessä, mutta kun ummistaa silmät ongelma katoaa. Tämän vuoksi hän ei ole kovin syvällinen ja sen takia ymmärrys menneestäkin jää hänelle avoimeksi. Hänen tapansa käsitellä asioita ei ole väärä, mutta se tosiaan minunkaltaisessa pohdiskelijassa aiheuttaa sitä yksinäisyyden tunnetta, kun märehdin itse oikeastaan kaiken. Elämä on kuin kova kakku, jota järsit ihan yksinäsi pala kerrallaan. Se saa ajoittain hukkumaan ajatukseen, että minä en kuulu tänne.