Muistan kerran kauan sitten, kun olin hyvin ahdistunut näin unta, jossa seisoin keskellä isoa toria väen paljouden keskellä ja kaikki huusivat syytöksiä ja haukkuja siitä millainen olin. Muistan sen ahdistuksen, kun heräsin tuosta unesta. Jälleen eletään aikakautta, joka salpaa hengityksen. Tätä ollaan eletty jo hetki ja viime yönä näin unta, jossa lähimmäiseni kertoivat minulle asioita, kun etsin ulospääsyä tästä ahdistuksesta. Miten todentuntuinen tuo uni olikaan. Entinen paras ystäväni, joka ei ole ollut elämässäni hetkeen, sanoi minulle unessa, että en tiedä elämästä mitään, hän käski hankkia oikeita ongelmia. Hänen elämässään kaikki on suurta draamaa ja hänellä on uskomaton voima saada ihmiset tuntemaan itsensä mitättömäksi. Hän olisi juuri tuolla hetkellä varmastikkin sanonut juuri noin. Mies sanoi minulle unessa, että sinä itse olet syyllinen, korjaa se. Sisko lohdutti minua sanoen, että sinä selviät mistä vaan. Uskon, että siskoni luulee niin olevan ihan oikeasti, sillä olenhan selvinnyt melko monesta. En muista enää mitä esikko sanoi. Kuopus sanoi, että sä olet vaan niin huono. Ja sitten oli minun veljeni vuoro, hän sanoi jotain mitä hän oikeastikkin aina sanoi eläessään, katso peiliin. Tällä kertaa hän vain jatkoi ja kehoitti katsomaan sitä kauneutta ja voimaa, mitä peilikuvasta näkyy. Tulin niin onnelliseksi. Hän oli täällä minun unessa. Mietin, että koska uni oli niin todellinen ja minä tunsin sen, että jos hän eläisi, sanoisiko hän todella niin. Aamulla kun heräsin tunsin veljeni läsnäolon.

Esikko soitteli aamusta ja kertoili ystäviensä huumekokeiluista ja saimme ihan kunnon keskustelun aikaan aiheesta. Tuntui, sekä kuulosti, kun puhuisin esikolleni veljeni kanssa yhdessä, veljeni alkumatkasta huumeiden parissa. Kun puhelu loppui, minun pääni heitti kärrynpyörää. Olen itse elänyt lapsuuden, jossa oli päihteitä, väkivaltaa, tulipalo, ja kaikkea sitä, mitä kenenkään ei pitäisi kokea. Minä olen se lapsi, joka heräsi keskellä kotietsintää, minä olen se lapsi jonka kotia piiritettiin, minä olin se lapsi, joka eli kuolemanpelossa, en tokikaan osannut pelätä omaa kuolemaa, vaan läheisteni kuolemaa enemmänkin. Ainainen huoli oli se, jonka kanssa elin. Siitäpä sitten tulikin se hirveä ajatus, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, että minähän olen vallan onnekas ollut, sillä olen saanut kokea tuon kaiken hirveyden. Tuo kaikki hirveys aiheutti sen, että jäin juuri tähän avioliittoon turvallisuuden tunteen sokaisemana, valitsin suhteellisen päihteettömän elämän ja pyrin parhaani kasvattamaan myös lapseni päihteettömään elämään. Ehkä juuri menneisyys on pakottanut minut aina uhraamaan oman etuni muiden edun edelle ja uskon, että jonakin päivänä esimerkiksi perheeni osaa sitä arvostaa. Ehkä siis minun onkin kuulunut kokea tämä kaikki, jotta olen tässä hetkessä. Vaikka tämäkin hetki tarjoaa katkeran suolan makua ja tietynlaista martyyriyttä, sekä katkeruutta siitä, niin ehkä elämän vaan piti mennä niin. Se mikä on monelle itseselvyys on minulle arkea, joka ei ole itsestään selvyys.Olisi toki ihanaa, että voisin riisua tämän velvollisuuden viitan harteilta, nauttia ihanasta kuohuvasta tanssien lämpimässä kesäsateessa, tuntea tuulen tunteen kasvoilla, nähdä rakkaat edesmenneet, kaikkein eniten haluaisin tuntea veljeni kosketuksen. Haluaisin elää yhden päivän ilman pelkoa tulevasta ja katkeruutta menneestä, haluaisin olla vapaa, pienen hetken vain. Tuota hetkeä ei taida tulla vielä huomenna, ehkä ei koko elämän aikana. Ehkä unelmat eivät ole meille kaikille saavutettavissa olevia. Toiset on luotu elämään unelmaa ja toiset vain unelmoimaan elämästä.
 

"Joskus vahvimpia meistä ovat ne, jotka hymyilevät hiljaisen kivun keskellä, itkevät suljettujen ovien takana ja taistelevat taisteluja niin, että kukaan ei tiedä -Jutta