"Heittäydy täysii, mitä ikinä teetkin ja elä nyt, missä ikinä meetkin, Heittäydy täysii, siihen mikä on tärkee". -Robin

Minun kuopukseni käy viimeistä peruskoulun luokkaa. Hän on jotenkin oireillut koko syksyn ja olen ollut tosi ihmeissäni, sillä hän ei ole ollut sellainen. Hän on ollut jotenkin tuskainen. Nyt vihdoin se syy selvisi, kun hän alkoi puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän kertoi, että menisi lukioon ja sitten ammattikouluun. Minusta ajatus oli hassu ja jatkoin keskustelua ja selvisi, että hän luuli, että minä odotin hänen menevän lukioon. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kannustin häntä menemään ammattikouluun ja sitten jatkamaan opintoja, jos siltä tuntuisi. Hän varmisti monta kertaa, että voiko se olla oikeasti mahdollista, että hän ei kävisi lukiota. Esikoisenikin kai oli voimistanut ajatusta kuopukseeni pään sisällä, että minä vaatisin lukion. Olin kovin yllättynyt tästä ajatuksesta. Minä ajattelen niin, että lapsi saa valita oman reittinsä ja reittejä leivän syrjään on monia, eikä yksikään valinta lopulta sulje mahdollisuuksien ovia. Koin jotenkin hetkellistä huonommuutta, että lapseni ajattelee, että hänen valintansa on jotenkin kiinni minun odotuksista, saati, että ne oletetut odotukset ovat vielä vääriä. Olen kuitenkin onnellinen, että hän sai nyt puhuttua, sillä minulla on täällä astetta rennompi lapsi, joka murtautuu huoneestaan jälleen elämääni. Hänen ei tarvitse stressata sitä, että hän ei kelpaa, jos ei mene lukioon ja kirjoita erinomaisia papereita. Kuopukseni on jotenkin niin kaunis sisältä. Miten hän onkin niin herkkä ja huomioi aina toiset ensin. Toisaalta minua pelottaa, sillä hukkaako hän itsensä näissä maailman myrskyissä, tallaako maaima hänen kauneutensa. Toisaalta kuopukseni kesti 6 vuotta koulukiusaamista ja silti hänestä kuoriutui tuo valon ihminen, että toivoakin on, jos hän eksyy, ehkä hän löytää takaisin polulleen. 

Kuopukseni on pohtinut viime aikoina mennyttä konkurssiamme. Hän puhui tänään siitä, että hän on yllättynyt miten vähän konkurssimme vaikutti minuun. Hän vertasi tilannetta toiseen konkurssiperheeseen, jossa perheen äiti hukkasi mielenterveytensä kokonaan ja se vaikutti traagisesti koko perheeseen. Kiitin kuopustani tuosta ajatuksesta. Ehkä se kertoo siitä miten paljon pystyn piilottamaan tuskaa sisälleni ja mikä parasta, se meidän epäonnistuminen ei vielä näy lastemme elämässä, vaikka elämämme onkin ollut melko köyhää konkurssin jälkeen. Meidän virhe konkursissa oli rehellisyys. Meillä ei ollut yrityksessä kiinni yhtään omaa omaisuuttamme, kun konkurssi tuli, me olisimme voineet antaa mennä vain yrityksen, mutta me tyhmänä otimme omalle kontollamme velkaa maksaaksemme kaikki yrityksen velvoitteet pois ja se on vienyt meitä kuin pässiä narussa kaikki nämä vuodet. Emme ole oikein koskaan päässeet taloudelliseen tasapainoon tuon jälkeen ja joskus, kuten tämän syksyn aikana, on alkanut usko loppua siitä, että loppu koskaan koittaisi. Toivon todella, että omien lapsien ei tarvitsisi koskaan kokea tämänkaltasta taloudellista taakkaa. Katkeruutta osaltaan edistää myös, että konkurssiin johtaneet tapahtumat olivat ns. kolmansien osapuolten aiheuttamia vahinkoja yrityksellemme. Toki kannamme vastuumme ja epäonnistuminen on puhtaasti omaa epäonnistumista, tyhmää uskoa oikeudenmukaisuuteen ja varmaan vähän onneenkin. Onneksi tuo aika on ohi, vaikka siitä vielä maksammekin, kai loppuelämän.

Nyt Korona-aika haastaa yrityksiä ihan uudella tavalla, siellä on syntymässä uusi sukupolvi konkurssiyrityksiä, sekä yrittäjiä ja toivon, että hallitus toimisi, jotta heidän menetys ja tuska olisi edes hieman pienempi, kuin meidän aiemmin konkurssin tehneiden. Konkurssi on henkilökohtainen kriisi ja se koettelee mielenterveyttä, taloudellisen tuen lisäksi yrittäjät tarvitsevat ohjausta-ja neuvontaa, mielenterveyttä tukevia palveluita, kun myös apua käsitellä asioita perheen sisäisesti. Konkurssi on koko perheen vitsaus, ei vain yrittäjän itsensä, lisäksi se koskettaa työntekijöitä, kun myös heidän perheitään. Meidän onni on ollut se, että vaikka työelämä onkin tarjonnut paljon YT-neuvotteluiden myötä epävarmuutta, mutta silti olemme saaneet tehdä työtä ainakin tähän päivään asti ja pyrkiä sitä kautta maksamaan konkurssin luomia velvotteita. Mutta onko Koronan jälkeen töitä tarjolla kaikille, sekin on kysymys. Asiat oli jo meidän aikana hieman paremmin kuin 90- luvun laman synnyttämien yrittäjien, olkoon se tie tuleville vaikeuksia kohdanneille yrittäjille entistä helpompi ja hallittavampi. Säilyköön yrittäjien kasvot inhimillisinä, ei epäonnistujina. Konkurssi elämässäni on ollut suuri kriisi, mutta kokonaisuudessaan opettavainen sellainen. Ennenkaikkea osaan olla kiitollinen siitä, että se osoitti jälleen sisäistä vahvuttani, sillä minussa oli voimaa kannatella sillä hetkellä miestäni, joka oli se todellinen yrittäjä. Yritys oli hänen haaveensa. Lisäksi konkurssi vahvisti sitä, että usko itsessään ei kannattele, se opetti ihmisistä ihan kamalasti, se opetti rehellisyydestä, josta en siltikkään osaa tinkiä, vaikka syytä olisi. Konkurssi toi mukanaan kykyä arvostaa niitä läheisiä, jotka säilyivät, se toi mukanaan kykyä arvostaa vapaa-aikaa, aamupalaa yhteistä ja arjen pieniä onnen murusia. En tosiaan uskalla sanoa olevani konkurssiselviytyjä, tuskin sellaisia onkaan, mutta kuten kaikessa, konkursissakin on kaksi puolta, jokainen meistä saa valita, kumpi puoli vallitsee.

"Sinun täytyy kokea elämäsi kamallimmat ajat, jotta et koskaan pitäisi elämän parhaita asioita itsestäänselvyytenä."