Yleensä uuteen vuoteen liittyy sellainen uuden alun jännite, ikään kuin kääntyisi uusi sivu. Tänä vuonna minulla ei ole tuota tunnetta. Onneksi, sillä uuteen alkuun liittyy aina odotuksia ja kun ne odotukset eivät täyty tulee pettymys. Nyt ensi kertaa minä annoin vuoden vaihtua ihan itsestään, enkä minä odota mitään. Menen vain virran mukana ja otan vastaan sen mitä tulee. En usko ihmeisiin, en odota huomista, vaan myötäilen aikaa, sillä muuhun ei voimavarat riitä. Ehkä tämä on hyväkin asia, sillä en hukkaa olematonta energiaa turhiin toiveisiin tai ajatuksiin, ei pakko ajatuksia jaksamisesta. Kunhan hengitän ja siirryn hetkestä hetkeen, tässä ja nyt. Kuuntelin erästä manifestaatiota, jossa ankkuroitiin hyviä asioita menneestä peukalon ja etusormen väliin. Olin niin puhki, että en keksinyt niitä voimaantumista tukevia hetkiä kai yhtäkään. Minun piti luoda noita hetkiä tulevaisuuteen, ikään kuin lapsena, kun pelkäsin tai olin turvaton, kun kuulin tai tunsin sisarusteni hädän, minä keksin meille ns. rinnakkaistulevaisuuden tai hetken, minkä avulla kestin sen hetken yli. Minä aikuinen ihminen, joka elän suhteellisen tavallista ja näennäisesti turvallista aikuisuutta tässä helvetin maailmassa, turvaudun niihin samoihin keinoihin luodakseni maailmaan jotain hyvää, kun lapsena, kun koin äärimmäistä hätää. Miten maailmani ajautuikaan jälleen näin synkkään virtaan, mikä vei sen valon ja uskon, toivon ja keijupölyn?

Näinä hetkinä sitä aina kaipaisi sitä ehjää lapsuutta, josta voisi ammentaa, johon voisi ankkuroitua. Jokainen lapsi, joka on kokenut edes hieman ehjää lapsuutta on saanut sellaisen voimavaran, että sitä ei korvata millään rahalla, mutta heille se on itsestäänselvyys ja vain harvat osaavat sitä arvostaa. Kadehdin heitä, joilla elämässä on ollut hetki ilman todellista vastuuta, heitä, joita on rakastettu, vaikka se olisi mennyttä, niin silti siihen voi aina mielikuvissa palata. Minulta puuttuu tuo hetki, ei ole mökkikesiä, jossa tuoksuisi kesä, ei ole halausta tai rakkauden osoituksia, ei ole tunnetta, että olen arvokas, ei pullan tuoksua, ei edes yöunta, mitä ei varjostaisi valmius taisteluun tai pakenemiseen. Oli vain se loputtoman pitkä matka kotiin, jonka toivoi kestävän ikuisesti, sillä koskaan ei tiennyt mitä kodin oven sisäpuolella odotti. Oli vain loputon huoli ja hulluus joka ympärillä aiheutti pimeyttä. Toki on se ensi rakkaus ja se katse, se hetki on se ainut, ohikiitävä hetki, joka sillä hetkellä vei sen kaiken pahan. Sen katseen aikana en miettinyt mitään. Siitä katseesta olen kovin kiitollinen, vaikka se ei montaa hetkeä kestänytkään. Toki noita ainutlaatuisia hetkiä olen kokenut myöhemmin lasteni kautta ja heidän kanssaan. Tunteita, jotka saavat minut tuntemaan äärimmäisen suurta rakkautta tai ylpeyttä, mutta lapsiin liittyy myös aina se vastuu. Vastuu, joka on painanut minua aina. Vapaus on sana, jota minulla ei vain ole ollut. Vastuu on se, joka seurasi minua läpi lapsuuden, aina tänne saakka. Varuillaan olo ja turvattomuus ovat olleet työkaluja, jotka taskuissa synnyin. Toisaalta ilman tuota lapsuutta, ei olisi sisaruksiani ja he ovat osa onnea ja he saavat minut tuntemaan jotain ainutlaatuisen syvää tunnetta, rakkautta ja erilaista ylpeyttä, ainutlaatuista lämpöä ja tuo tunne säilyi, vaikka veljeni nukkuikin pois. Hän asuu sydämessäni ikuisesti. 

Tänä vuonna kehoni ei enää jaksa taistella, se ja mieli hyväksyy. Tuli mitä tuli. Menen hetken kerrallaan, enempään ei pysty. 

"Elämä kulkee kuin hiljainen rukous, joka saa voimansa vasta matkalla."- Kati Taipale