Se hetki, kun voimat vaan loppuivat. Korona-eristys, veli ikävä, yksinäisyys, taloudelliset paineet ja arki vaan ryöpsähti yli. Olin kai jaksanut liian kauan. Työssä erään projektin myötä jouduin nousemaan eettiselle terälle, jossa yritin tasapainotella. Tämä toimi kai loppumattoman laskupinon ja alkaneiden opiskelujen myötä, viimeisenä pisarana. En nukkunut enää. Yöt olivat loputtoman pitkiä. Tuijotin pimeyteen ja kuuntelin mieheni hengitystä, taistelin milloin laskujen, milloin tekemättömien töiden kanssa. Esikko kipuilee ja purkaa sitä välillä niin, että lyö henkilökohtaisuuksilla. Kuopus on suht tasainen, mutta omat kommervenkkinsä hänkin tuo elämään. Hän jopa karkasi kotoa yhdeksi yöksi. Sitä en koskaan kuvitellut kokevani. Riittämättömyys äitinä, vaimona, työntekijänä ja ihan ihmisenäkin tuntui ylitsepääsemättömältä epäonnistumiselta. No pian aloin elämään niin, että elän vaan tunnin kerrallaan. Suunnittelin, kuinka päättäisin päiväni. Kirjoitin viimeisen kirjeeni, laitoin siihen yksityiskohtaiset ohjeet, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Kun oli mahdollisuus olla yksin kotona, kokeilin paljonko minulla menisi aikaa, kun virittelisin itselleni sen viimeisen keinun. Minä kuvittelin mielessäni, kuinka hirttäytyisin ja pohdin asioita, mitkä viime hetkellä estäisi minua toteuttamasta suunnitelmaani. Minä jopa kokeilin laittaa silmukan kaulaani. Totesin, että pelkäsin kuoleman aiheuttamaa kipua. Niimpä minä päätin, että otan hieman vahvempia särkylääkkeitä, päivä oli suunniteltu niin, että kuopukseni ei olisi se, kuka minut löytäisi. Suunnitelma ontui, sillä särkylääkkeet otettuani en kyennyt enää sitä tekemään, sillä en pystynyt juuri liikkumaan ja nukahdinkin. Tuon episodin jälkeen ilmoitin ensimmäistä kertaa elämässäni töihin, että olisin sairas. En enää voinut, kun rypeä siinäkin epäonnistumisessa, että en voinut edes päättää päiviäni. Uneksin, kuinka lupasin veljelleni, että pian olisimme taas yhdessä. Näin unta, jossa olisimme lapsia ilman sitä taakkaa, mitä oikeassa elämässä jouduimme kokemaan. Tunsin miten ihanan vapaata meillä olisi. Se tunne, se vapaus ja veljen läsnäolo olivat ainoita asioita, jotka auttoivat minua tuossa hetkessä. Minä päivästä toiseen rukoilin omaa kuolemaa, rohkeutta päättää päiväni. Minä taisin luovuttaa sen suhteen, että tulevaisuutta olisi olemassa. Tunti ja hetki kerrallaan minä hengitin ja toivoin, että en hengittäisi. Työssä sain palautetta, olet aina niin positiivinen ja lämmin. Kukaan ei nähnyt, mikä musta helvetti sisälläni paloi. Yritin mitä tahansa, minä kompastuin. Minä en nähnyt mitään muuta, kun mustaa.

Viime vuoden lopussa jo olin kovin toivoton ja väsynyt ja pohdin, että olisiko ihan itsemurha aloittaa tähän kaikkeen vielä opiskelutkin. Minä mietin ja ajattelin, mutta itselleni oppiminen on aina ollut voimavara, joten ajattelin jaksavani. En kuitenkaan kai osannut tällä kertaa asiaa realistisesti pohtia. Ehkä aiemmin en ole ollut opiskeluissa ihan näin puhki, kun nyt olin. Kuitenkin opiskelu jättää sen kaiken muun edes hetkittäin varjoonsa. Elämä ei ole kevyttä tänäänkään ja tuntuu kaukaiselta ajatus toivosta, mutta nyt en enää ajattele kuolemaa, vaan hengitän hetken kerrallaan, suoriudun opiskelusta tehtävä kerrallaan, työssä olen päättänyt toimia työnantajan painostuksesta huolimatta omien arvojeni mukaisesti, elän lasku kerrallaan. Minä en pysty ajattelemaan tulevaa, olen niin psyykkisesti, kuin fyysisesti aivan loppu. En kuitenkaan enää mieti kuolemaa, vaikka en kyllä mieti elämääkään. Kuitenkin nyt on parempi, kun aiemmin.

Ihminen on kyllä ihan mahdottoman yksin tämänkaltaisen epätoivon keskellä. Miten rikki olin tai olen, miten vähän se kuitenkaan ulospäin näkyy? Ei minulla ole ollut juuri ketään kenen kanssa asiaa pohtia. Siksi kai karkaan sinne omaan mielikuvitukseeni, uuteen lapsuuteen veljeni kanssa. Sieltä kai sitä lohtua haen. Kevät alkaa kääntää sivuaan, se kai on se lupaus toiveesta. Pitkä synkkä talvi väistyy valon tieltä. Jokin hyvä ja toivo näyttäytyy enkelinä varjoissa, tiedät, että jotakin näkyy, mutta et voi olla aivan varma, näkyykö, onko se totta. Kumpa minä jonakin päivänä näkisin sen kirkkaana ja loistavana.

”On asioita, jotka elämässä on elettävä monta kertaa uudelleen. Ei siksi, että haluaisi palata, vaan siksi, että sydän pääsisi viimein vapauteen. -Susanna Jussila