Minun kaunis kuopukseni päätti menestyksekkäästi peruskoulu taipaleensa. Hän, joka ei ylä-asteelle siirtyessä juuri jaksanut pitkäkestoisen koulukiusaamisen seurauksena enää uskoa elämään juurikaan. Kävi kuitenkin ihme. Uudessa koulussa oli samat kiusaajat, mutta siellä oli varauduttu ongelmaan ja hän sai mitä ihanimmat aikuiset ympärilleen, jotka turvasivat hänen koulutiensä. He tekivät töitä nostaakseen kuopukseni itsetunnon syvältä suosta ja valoivat uskoa tulevaan. Olen ikuisesti kiitollinen noille turvallisille aikuisille, jotka puhalsivat kuopukseni rankoista kokemuksista huolimatta elämään. Kumpa kaikkialla olisi noin taitavia ihmisiä, välittäviä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään nuorten puolesta työtä. Nyt tuo kuopus siirtyy uusiin elämän vaiheisiin ja uskon hänen kantavan sydämessään näitä kouluvuosia aina.

Itse olen edelleen aivan loppu. Jotenkin talous on tasapainossa hetkellisesti. Siitäkin tunnen kiitollisuutta. Kuitenkin koulu ja työ yhdistelmä on melko vaativa, etenkin kun taustalla on pitkäkestoinen uupumus. Työssä on menossa suuri projekti, joka vaatii hirveästi uutta, jotain sellaista, mihin on vaikea eettisestikkään sitoutua. Lisäonnettomuuskin yllätti ja sain uuden kollegan, joka edustaa kaikkea sitä, mitä minun on ihmisissä vaikea arvostaa. Hän kampittaa mennen tullen, uhriutuu, ei tee työtä, mutta saa ihmiset näkemään hänet jonkinlaisena pyhimyksenä. Ei sillä, etteikö tuo toteemi horjuisi koko ajan, mutta sitten hän pukee ylleen uhrin viitan ja saa taas ihmiset uskomaan, jopa minut, että ne tehdyt virheet ja tekemättömät työt ovat aina jonkin muun syy, ei koskaan hänen. Nyt minä olen saanut kunnian olla hänen silmätikkunsa. Hän saastuttaa maata takanani. Ei sillä, ettäkö se haittaisi, sillä teen työni huolella ja juuri niin kuin pitää. Kuitenkin minusta tuntuu, että hän nöyryyttää ja kyykyttää minua, vaikka hierarkiassa on ns. alempi toimihenkilö. Olen ihan puhki. Kun joskus pääsen kotiin, en jaksaisi enää mitään. Minua ei huvita mikään ja on palannut tuttu oksennus kurkun päähän, kun sunnuntai viikonlopun jälkeen koittaa. Ei ole halua mennä töihin lainkaan. Minä luovutan ja katson uutta. Haaveilen, että jonakin päivänä minä olen vaihtamassa työtä ja siinä välissä olisi oikea loma. Sillä nythän minulla ei koulun vuoksi juuri lomia ole. Vapaapäivät ovat viikonloppuja ja niihin pitää mahtua koulutöiden lomaan koko kesä. Tuo toivo uudesta saa minut edes hetkellisesti sietämään kaikkea sitä, mihin joudun sitoutumaan. Tiedän jo kokemuksestakin, että täydellistä työtä ei ole, mutta ei työ voi olla kaikki, ei sen pitäisi vaatia tekemään arvovalintoja niin, että pakottaa valitsemaan painostuksesta sen huonomman vaihtoehdon, kerta toisensa jälkeen.

Kesää minä rakastan. Aurinkoa ja tuulen tuiverrusta iholla. Hitaita aamuja. Minä voisin elää ikuisessa kesässä. Kaikki kukkii ja joka paikassa on vihreää. Rakastan jopa itikoita, mutta se johtunee siitä, että näillä leveysasteilla niitä ei ole riesaksi asti. Ihanaa seurata, oman pihan lintupöntön asukkaita, kuinka he rakensivat pesänsä, herättävät ja saattavat nukkumaan viserryksellään. Pian linnunpoikaset ovat niin isoja, että kokeilevat omia siipiään, kuten minun lapsenikin tekevät. Miten ihana on nähdä hedelmäpuiden kukkivan ja valmistautuvan kantamaan satoaan. Pihassa kukki tänä vuonna luumu, kirsikka, päärynä ja omena. Mansikan kukat ovat kauneimmillaan, samoin mustikkapensaat ovat kukintoa täynnä. Pihan, kun luonnonkin muut kukkivat saavat haukkomaan kesäaamuisin henkeä. Miten kaunista kaikki onkaan. Kesä on se, joka tuo toivoa. Kumpa osa uupumuksesta väistyisi ja pääsisin näkemään kaiken vielä kirkkaammin. Voisinko saada virtaa ladattua talveen, jotta jaksaisin hengittää senkin yli toivoen uutta kesää. Kiitos elämä, että jaksoin tähän päivään, kumpa jaksaisin vielä huomiseen.

” Muistinko mä kuuta katsoo, Ja unelmoida joutavaa, Virheilleni naurahtaa, Tää ei oo niin vakavaa... Jos tämä ois iltani viimeinen, Osaisinkin olla onnellinen.” Jannika B