Paljon on aikaa kulunut, kun viimeksi olen ehtinyt istahtaa koneen äärelle, jotta kirjoittaisin muistiin elämän menoa. Korona-pandemia alkaa väistyä Ukrainan sodan tieltä. Tai siis Koronahan on täällä edelleen ja tulee varmaan aina olemaan, mutta ehkä nyt on vain luovutettu taistelusta sitä vastaan ja se hyväksytään sellaisena, kun se on. Ukrainan sota on osoitus siitä, että oikeudenmukaisuutta ei ole. Ukrainalaiset seisovat väistämättömän tuhon edessä ja uhraavat miehiään ja poikiaan puolustaakseen oikeutta ja osumaa ottaa myös naiset ja lapset. Venäläisillä ei ole arvoa omalle maalleen, vaan he ovat vain sotaa käyvä koneisto, jos menetyksiä tulee, se siivotaan ja sota jatkuu. Mikään ei pysäytä yhden ihmisen hulluuden aiheuttamaa katastrofia. Tuhoa, joka jättää jälkensä ja leviää, kun Korona. Tähän, kun vielä lisää epävakaat olot Lähi-idässä, on tämä maailman tila jotain sellaista, mitä ihmismieli ei voi käsittää. Tämä on niin surullista ja kamalaa, että vielä nykyään tämä kaikki voi olla mahdollista. Missä on sivistys? Ihmiskunnan kehitys viime vuosikymmeninä? Ehkä ne ovat vain harhaa, johon me olemme halunneet uskoa.

Mitä minulle sitten kuuluu tämän hulluuden keskellä. Olen tosiaan antanut kaiken aikani työlle ja koululle. Vuorokaudet ovat olleet kovin lyhyitä siihen kaikkeen, mitä on pitänyt ehtiä. Töissä tein projektia, joka ei ollut omien arvojeni mukaisia ja se kulutti minua väsymykseen asti. Projekti vaikutti niin monen ihmisen työhön, jotka hekin omasivat omat arvonsa ja aiheutti vastakkain asettelua, sillä minunhan piti seisoa korkeammalta asetettujen tavoitteiden takana, uskotellen itselleni, kun muille, että tämä on hyvä juttu. Toki jollain osin kyseiseen muutokseen uskoinkin. Samaan aikaan tein ihan sitä oikeaa työtä, jota oli aivan loputtomasti. Ja jos vain oli mahdollista, niin esihenkilöni jarrutti työtäni ja asetteli esteitä etenemiselleni. Olin aivan mahdottoman tehtävän edessä. Hain töitä syksyn ajan ahkerasti. Joka paikkaan tunnuin olevani yli tai vaihtoehtoisesti alikoulutettu, kunnes nyt vihdoin tärppäsi. Vaikka sekin tärppi oli hilkulla, sillä nykyiset työnantajani kokivat myös minun olevan ylikoulutettu kyseiseen tehtävään. Kuitenkin tulin valituksi tehtävään. Niimpä sanoin itseni irti vakituisesta työsuhteesta siirtyen määräaikaiseen, jossa palkkakin laski hieman, mutta henkinen pääoma lisääntyi edes hiukan hetkeksi. Nyt työ tehdään työajalla ja sitä tehdään sen verta, kun ehditään. Ei tarvitse ponnistella äärirajoilla, vaikka työtä onkin paljon. Mikä parasta, koulukin loppuu ihan pian. Tiedä, vaikka koen jälleen joskus, mitä vapaa-aika on.

Korona ei ole terveyden suhteen ollut ainut pelkomme. Mieheni äiti sairastui syöpään ja siihen liittyvät hoidot ovat huolemme. Kuinka ihmeessä vanha ihminen kestää ne. Nyt odotellaan jotain ennustusta siitä, miten hoidot ovat purreet. Myös mieheltäni otettiin koepaloja, jotka onneksi osoittautui muuksi, kun syöväksi. Siskonikin käväisi tuossa pitkän kaavan mukaan sairaalassa, päätyen leikkauspöydän kautta onneksi normaalimpaan elämään, mutta huolta, itkua ja mustaa saatiin kokea siellä ja täällä, sillä erolla, että siskoni koki kamalaa fyysistä tuskaa henkisen tuskan lisäksi. Voi miten iso huoli meillä olikaan hänen sietokyvystään.

Lapset kasvaa ja kehittyy ihmisinä, kuten kuuluukin. Kuopus tekee työtä koulun ohessa luoden suhteita tulevaisuutta varten. On jotenkin ihanaa nähdä, miten vastuullinen nuori hänestä on kasvanut. Esikoinen viettää opiskelija elämää ja muuttaa kesäksi kotiin. Olen äärimmäisen ylpeä hänestä. Kuitenkin meillä on omat hankaluutemme, joita joudumme käsittelemään paljon. Kuopus on luonteeltaan kiltti ja empaattinen, kun esikko taas on tulta ja tappuraa. Esikoinen muistaa huomautella asioita, jotka sillä hetkellä tulevat mieleen, niimpä usein hän saa meidät muut tuntemaan alemmuutta ja huonommuutta. Siksikin tuleva kesäkoti kombo, kaikki yhdessä koossa, rikkoo tätä rauhaa, mikä tänne on luotu. Nyt meillä kaikilla on tilaa, mutta esikon saapuessa kotiin joudumme luopumaan suuresta osaa tilaa ja sopeutua siihen, että hän on vain niin suuri persoona, että me muut saamme luopua tuosta tilasta. En minä häntä arvostele, hän vain on nyt siinä iässä, minäkin taisin olla tuollainen nuoren aikuisen maailmassa, jossa kaikki oli niin suurta, tunteet ja ajatukset.

Parisuhteesta: Mieheni on ollut kovin haastavassa tilanteessa äitinsä tilan kanssa, että hänen huonot puolet korostuvat entisestään. Selkeästi hän kokee masennuksen tunteita, eikä hän ole sitten juuri seisonut rinnallani vaan pysyy poissa. Syksyllä meillä oli iso riita ja sen jälkeen meillä ei ole ollut juuri tilaa, jota voisi kutsua parisuhteeksi. Me vaan soljumme omissa elämissämme saman katon alla. Miksi en lähde pois, on vain ainoastaan se syy, että minulla on vielä yksi lapsi tässä kotona. Ehkä jossain syvällä minä odotan tilanteen parantuvan, mutta toisaalta odotan, että kuopukseni on riittävän vanha siihen, että hänen koulu on ohi ja hän muuttaa omaan kotiin, jotta voin lähteä. En tiedä kumpi vaihtoehto on mielekkäämpi, lähteä vai jäädä?

"Ei elämässä ole vain yhtä "ainutkertaista" tilaisuutta; elämä antaa aina toisen mahdollisuuden." Paulo Coehlo