Kesän kynnyksellä sain vihdoin opinnot päätökseen ja sen jälkeen olen huomannut sen kamalan väsymyksen, joka tuosta ajasta jäi jälkeen. Olen nukkunut ehkä enemmän, kun koskaan. Olen pyrkinyt nauttimaan kesän joka hetkestä, mutta valitettavasti syksy alkaa tuoksumaan hetkittäin nenään ja pimenevät yöt tuo omanlaista pelkoa siitä, että pian tosiaan ollaan syksyssä.

 Syksyyn liittyy jotain, mitä en niinkään kaipaa. Työsuhteeni päättyy joulukuussa, joten nyt pitäisi jo alkaa hakemaan uutta. Jonkinlainen epävarma lupaus on jatkosta nykyisessä, mutta en tiedä vastaako työ sitä, mitä minä haluaisin tehdä yhtään kauempaa, mihin olen lupautunut. Haluaisin tehdä työtä, jossa pääsisin hyödyntämään kaiken sen kehittyneen osaamisen, jonka eteen olen vuosia työskennellyt. Työnhaku on se, mitä vähiten kaipaan. Ei ole kovin antoisaa hakea työtä, vuodattaa koko luovuutensa työhakemuksiin, yksilöidä loputtomasti ansioluetteloja ja sitten saada se yksinkertainen automaattiviesti ”et ole tullut valituksi”. Nyt kun kärsimme työvoimapulasta, kuten asiaa kutsutaan, tulisi työnantajien panostaa entistä enemmän siihen, että hakijat huomioitaisiin yksilöllisesti siitäkin huolimatta, että työntekijä ei tule valituksi tehtävään. Itse en ainakaan hae toiste työnantajalle, joka ei huomioi hakemustani tai ilmaise edes lukeneensa sitä. Työvoimapulan hyvä puoli on se, että meillä hakijoilla on vara valita, vaikka juurikaan minun oma alani ei juuri tekijäpulasta kärsikkään.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet, on jäänyt jonkinlainen tyhjiö, merkityksettömyyden varjo elämään. Minua ei enää tarvita ja se hiljaisuus, jota aiemmin olen kaivannut, muuttuu ajoittain sietämättömäksi. Annoin koko elämäni lapsille, nyt en löydä enää itseäni. Katsoessani aikuisuuden kynnyksellä olevia lapsia koen myös itseni vanhaksi, vaikka olen vielä ihan elinvoimainen reilu nelikymppinen nainen, nainen mitä parhaassa iässä, kuten sanotaan. Osin tuon tyhjiön täyttämiseksi, tarvitsisin työn, jonka kokisin merkitykselliseksi, jotain missä pääsisin hyödyntämään osaamistani, joka haastaisi oppimaan lisää, joka vastaisi arvojani.

Vaikka lapset ovat kasvaneet, on niistä edelleen oma huoli. Esikolla oli tuossa pitkin vuotta kovia vatsakipuja. Valitettavasti hän ei päässyt lääkäriin, vaan hän pääsi vain ns. etävastaanotolle, joka sisälsi puhelinkontaktin lääkäriin, joka totesi kivun johtuvan stressistä. Pienellä tutkimuksella vastaanotolla vaiva olisi ollut diagnosoitavissa varmaan melko helposti.  Lopulta tilanne eteni niin, että esikkoni joutui päivystyksellisesti leikkaukseen. Voi sitä huolen määrää, mikä näin vanhempana oli. Nuorimmainen taas oli liikenneonnettomuudessa. Fyysisiltä vaurioilta säästyttiin, mutta säikäytti kovasti koko perhettä. Onni on, että molemmat ovat hengissä.

Esikoinen on niin vanha jo, että hän pohti tuon leikkauksen jälkeen, että äiti, miksi meille tapahtuu elämässä koko ajan niin paljon pahoja, epäonnisia asioita. Mitä tuohon vastaisi? En tiedä mikä merkitys sillä on, että me taivallamme koko ajan vastatuulessa. Miksi onni ei ravistele? Vaikka toisaalta jokaiseen epäonneen onkin liittynyt jokin onnenkantamoinen. Kuten nyt vaikka se, että hoidosta huolimatta esikkoni on hengissä ja kuopuskin selviytyi melko vähin vammoin. Vastoinkäymisissä on tosiaan se puoli, että ne opettavat aina jotain, mutta onhan se kuluttavaa jatkuvasti törmätä uusiin vastoinkäymisiin, tuntea huolta, surua ja epätoivoa. 

Lapsista puheenollen. Minun esikkoni on alkanut seurustelemaan. Olen aina ajatellut, että kukaan ei ole riittävän hyvä hänelle. Hänellä on jo aiemmin ollut jotain yrityksiä pariutua, mutta ne ovat aina kariutuneet pettämiseen tai johonkin muuhun vastaavaan epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt hän löysi kuitenkin kumppanin, joka minunkin on helppo hyväksyä. Esikkoni on hyvin tempperamenttinen ja hyvin voimakkaasti tunteva ihminen. Nyt tämä uusi kumppani on rauhaa ja tasapainoa. Hänen läsnäolossa on jotain turvallista, välittävää ja rakastavaa. En tiedä onko tämä vuosisadan rakkaustarina, mutta jotenkin toivon, että siitä sellainen kehkeytyisi. Jotain samaa, mutta jotain niin erilaista heissä parina on. Esikkoni olisi ansainnut elämään onneakin. Tuo kumppani voisi olla ainakin pala sitä.

”Jos vaikeuksien on tultava, tulkoot ne minun aikanani, jotta lapsillani olisi rauha.”- Thomas Paine (1737-1809)