Syksy on juuri niin raaka, kun aina. Tuntuu, kuin olisin se puu, joka menettää ensin vihreän pukunsa, vaihtaa keltaiseen ja punaiseen. Luopuen lopulta koko asustaan, jääden pelkän rungon varaan. Pimeys valtaa maan. Seison siinä alasti, yksin, keskellä suuren kallion päällä, jossa viimalta ei suojaa mikään. Tunnen pohjattoman kylmyyden, se kylmyys sattuu. En voi liikkua. Havahdun hereille, kuulen sanat elävästi, herää (nimeni). Se on veljeni. Ensin minut valtaa pakokauhu, onko se varoitus, onko pojalleni sattunut jotain. Tökkäsen miehen hereille ja käsken sen mennä katsomaan. Itse en uskalla. Tuskin saan henkeä. Mies menee katsomaan, palaa unisena sänkyyn ja sanoo, että kaikki on hyvin ja nukahtaa. Sisääni virtaa lämpö, se on veljeni taivaasta, en ole yksin, hän lämmittää ja nukahdan. Vielä aamulla ihmettelen tätä kokemusta. Lähden lenkille, avatessani ulko-oven edessä makaa kuollut lintu. Säikähdän ja järkytyksestä selvittyäni tunnen vain surua. En niin ehkä linnun kuolemasta vaan kaikesta.

Viime viikolla uniin ilmestyi mieheni isä. Hänelläkin oli kaikki hyvin. Kerroin miehelleni kohtaamisesta, vaikka juuri muuten en hänen kanssaan viime aikoina ole puhunutkaan. Olemme kuin kaksi laivaa, mutta eri merillä. Kerroin, että isäsi rakastaa sinua ja voi hyvin. Harmittelin, että hän ei ilmestynyt miehelleni. Samana päivänä kuulimme, että mieheni äidin syöpä on ehkä enemmän virallisestikkin parantumaton. Kannustin miestäni matkaamaan äitinsä tueksi. Hän lähti kuitenkin vuosittaiselle ”poikien” kostealle reissulle. Tuota kosteutta on tässä viime aikoina riittänyt.

Olen ehkä taas enemmän yksin, kun ikinä. Menee päiviä, että en edes puhu kenellekkään ellei asiakaskontakteja lasketa. Näin lauantaisin olen vapaalla ja tänään en ole puhunut kenellekkään. Sisältä olen rikki. Ainut sellainen ehjä hetki oli tuo yöllinen tapaamineni veljeni kanssa ja kun pääsin matkaamaan hänen haudalleen. Vietin siinä haudalla hetken, jos toisenkin. Toisaalta yksin olo on helpottavaa, ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitse valehdella, kaikki hyvin, kun sisällä pauhaa ja ajatus ei kulje. Maailmakin on melkein yhtä sekaisin, kun minä. Uutiset täynnä hoitokriisiä, sotaa, sotaan lähteviä, sähkökriisiä ja kaikkea sitä, mikä syöksee maailman Koronan jälkeen entistä syvemmälle. Keskustelupalstat täyttyvät ihan meidän suomalaistenkin hädästä ja kärsimyksestä.

Pian ulkona jälleen pimenee. Olen tupsutellut päivän yksin villasukissani. Nenää en tänään ulos näyttänyt, en edes televisiota aukaissut. Hiljaa vain tupsuttelin eteenpäin, minuutti kerrallaan. Päivä päättyy, kun laskeudun sänkyyn, samaan kohtaan mistä aamulla nousin. Onneksi yksin, sillä en jaksaisi viinalle haisevaa miestäni. Toivon, että tuleva aamu on armollisempi, minulle, sinulle ja kaikille. Menisipä maailmassa edes yksi pala paikalleen.

” Otatko mut syliin, sitten kun mun aika on ohi tääl. Mul on kaikki hyvin, ainakin sillon, kun multa kysytään. Mun vuorollani lähdit, tänne puolikkaana jäin yksin. Otatko mut syliin ja sano, että me jatketaan siitä mihin jäätiin.” -Redrama