”Joskus saattaa huokailla huolissaan, kunpa huominen pysyisi uomissaan. Mutta unelmilla on suruja suuremmat siivet! Tärkeää on ennättää lennättää leijaa, kellua korkeisiin sinisiin korkeuksiin. ”Onnellisten otusten ohjeita pohdintoihin, kirjasta Onnellisuuspäiväkirja.

Uusi vuosi, saa sanattomaksi. Täynnä tyhjää. Olo ei ole lainkaan kelluva, eikä unelmilla tunnu olevan siipiä, mutta en tiedä onko unelmiakaan? Työt loppuivat odotetusti vuoden vaihteessa ja olen elämäni ensimmäistä kertaa työtön. Tai oikeastaan työnhakemista voisi kutsua kyllä työksi. Työhakemuksia on lähtenyt pelkästään tänä lyhyenä vuonna reilut parikymmentä. Niistä on poikinut muutamia haastatteluja, ei muuta. Olen aina liian yli-, tai liian alikoulutettu, moneen paikkaan valitaan sisäisiä hakijoita tai sitten minulta puuttuu jotain, mitä juuri sillä hetkellä työnantaja hakee. Huomaan, että työnhausta on tullut ihan mahdoton tehtävä. Tuossa joku aika sitten hain työtä, johon yksilöin ansioluettelon ja hakemukseen kirjailin asiat, mitä työnantaja ilmoituksessaan toivoi. Lisäksi he toivoivat videoesittelyä liitettäväksi ansioluetteloon. Kaikki nämä tuli liittää yhdeksi lähetettäväksi tiedostoksi. Tuli vastaus, ”Kiitos hakemuksesta, oheisesta linkistä pääset videohaastatteluun. Videohaastattelun perusteella valitsemme sitten varsinaiseen haastatteluun osallistujat. Haastattelu toteutetaan kolmivaiheisena, ryhmähaastattelu, yksilöhaastattelu ja työryhmä haastattelu.” Käytin aikaa hakemukseen ja videohaastatteluun helposti lähemmäs kymmenen tuntia jakaantuen kahdelle päivälle. Hieman turhautti, kun ei tullut lopultakaan edes sitä perinteistä viestiä, et tullut valituksi tälläkään kertaa. Toisaalta se hakija, joka kerkesi käydä kaikki nuo haastattelun vaiheet, eikä tullut valituksi, saattaa olla minuakin turhautuneempi.

Huomaan tässä tyhjässä tilassa sen, että olen rakentanut koko elämäni työn perustusten varaan. Koen, että ilman työtä, ei ole minua. Elämäni tavoitteet on määritellyt työ, elämän rytmin on määritellyt projektien aikataulut ja sosiaalinen elämä on yhtä kuin työkaverit. Jos kyse elämässä ei ollut työstä, oli kyse lapsista, jotka nekin alkavat jo pärjäämään ihan ilman minua. Olin erittäin yksinäinen jo töissä ollessa, mutta nyt olen entistä yksinäisempi ilman mitään päämäärää. Koen niin suurta epäonnistumista ja itseinhoa, että sitä ei voi vain mitata millään mittarilla. En olisi voinut elää itseni kanssa, jos olisin jatkanut vanhassa työssä, olisin kirjaimellisesti edennyt jonkun toisen kustannuksella. En yhtään kadu päätöstäni jättäytyä pois töistä, mutta pakko myöntää, että välillä kun olen erityisen itkuinen, yksinäinen ja rikki, minä kyseenalaistan tuon päätöksen. Ja näitä hetkiä on siis todella paljon. Tiedän, että kello käy, mitä pidemmäksi työttömyyteni venyy, se pienentää koko ajan työnsaanti mahdollisuuksiani, eikä siinä, mutta työttömyyden edetessä myös ikääntymistäkin tapahtuu koko ajan. Ikäkään ei ole enää etu työmarkkinoilla. Työnhakijoilta odotetaan sitä, että he ovat vastasyntyneitä, ei lapsia suunnitelmissa ja sitten jos vielä olisi kahdensadan vuoden kokemus ja koulutus, mielellään joka alalta.  Mieheni jotenkin korostaa tätä työttömyyttä, sillä sieltä mistä me tulimme, oli sanonta, että kyllä työtä aina tekevälle löytyy. Hän pommittaa koko ajan työpaikkoja ja useinkaan ne eivät edes vastaa osaamistani. Hän helposti voisi vihjaista, että pääministerin paikka on pian auki, ei muuta kuin hakemusta sisään. Toisaalta hän epäilee, että haenko töitä ollenkaan. Siinä missä asiaa työkkäriin todistelen, niin samaa joudun miehelleni todistelemaan. On tosi ihanaa, että hän on mukana tässä työnhakuprojektissa, mutta toisaalta miten olisi kannustaminen? Kaikkein eniten sattuu leikin lasku asiasta.

 

Pian on ystävänpäivä ja huomaan, että minullakin on ystävä ja hänestä on kirjoitettu laulukin. Tässä muutama säikeistö loppuun.

” On sunnuntai, sä tulet luokseni,
Heti aamulla ehkä jo odotin sua.
Jaat kanssani, lehden ja jäähtyneen kahvin.
Sä olet mun, ystäväni nimesi on yksinäisyys.
Sä oot mun, kun valot on sammuneet.
Sä oot mun, kun pöytiä siivotaan.
Sä oot mun, se mitä viivan alle jää kun muut ovat menneet.
Mun juhannusheilani, sä oot mun.
Viimeinen valssini, sä oot mun.
Voin syliisi mä painaa pään.

Voin luottaa ystävään.
Ja jokainen päivä on ystävänpäivä. Ja sä oot mun ystäväni uskollinen yksinäisyys.”- Kaihon Karavaani ja Tuure Kilpeläinen