Minulla on ollut äitienpäivään aina ristiriitainen suhde. On niin paljon niitä ihmisiä, jotka haaveilevat äidiksi tulosta, mutta syystä tai toisesta se ei onnistu. On äitejä, joiden syli on tyhjä. On lapsia, joilla ei syystä tai toisesta ole äitiä. On niitäkin lapsia, joiden äiti ei tarjoa turvaa, vaan pahimmillaan tekee lapsen elämästä kärsimystä. Kuinka eriarvoista onkaan, että juhlitaan äitiyttä, kun se ei aina edusta sitä kauneutta, mitä äitiyteen liitetään. Oodi elämälle, josta kaikki ei nauti. Mutta niille äideille, jotka ovat päivänsä ansainneet, minä toivotan sydämestäni hyvää äitienpäivää. En koe itse ansainneeni päivää. En ole ollut täydellinen äiti vaan tehnyt varmasti monia virheitä äitiydessäni, vaikka perusturvan olenkin lapsilleni pystynyt tarjoamaan.  Onko se riittävästi, mielestäni ei. Lapseni on minulle kaikki. Heidän olemassa olonsa on minulle ainutlaatuinen syy pysähtyä tämän ristiriitaisen päivän äärelle.

” Kukaan ei ollut kertonut, miten kokonaisvaltainen vastuu äitiys todella on. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, miten paljon iloa, hymyä, suoranaista hauskuutta se tarjoaa. Tai ehkä joku oli yrittänyt kertoa, mutta en vain ollut osannut kuunnella. Voi olla hyväkin, ettei ihminen ole liian valmiiksi varustettu kohtamaan tulevaisuuttaan. Sen mitä olen äitinä oppinut, ovat lapseni opettaneet, kukin omalla persoonallisella tavallaan.” -Anna-Mari Kaskinen

 Tänä vuonna äitienpäivässä on myös uusi surullinen kaiku, sillä tämä on ensimmäinen äitienpäivä, kun äitienpäiväkukkien lähettämisen sijaan, mieheni vie kynttilän äidilleen hautausmaalle. Hänen äitiään ei ole vielä ehditty hautamaan, mutta kuollut hän on. Hän ei ole läsnä, mutta suru sitäkin voimakkaammin on. Mieheni ja hänen äitinsä suhde oli jotenkin ainutlaatuinen, eheä ja turvallinen, joskin suhteena ei aina kuitenkaan ihan mutkaton ja helppo. Mutta joka tapauksessa heillä oli äiti-lapsi suhde. Miehelleni menetys on suuri. On tuskaisaa katsoa hänen menettämisen tuskaa, josta hän tuskin näyttää kuin osan. Minä yritän jotenkin tasapainoilla surun aalloilla, yritän pitää perheen stabiilina, jotta miehelleni jää tilaa surra. Minä otan vastaan turhautumisen kiukut ja loukkaukset, joita viljellään. Ihan jo perheen saaminen hautajaisiin rauhaisin mielin tuntuu olevan vallan mahdoton tehtävä, mutta me pystymme siihen, minä uskon. Minä lohduttaudun sillä, että hautajaisiin päättyy minun osaltani kaikki velvollisuudet sinne suuntaan, vaikka miehelleni tämä onkin vasta alku. Jos minulla olisi voimia, minä puhaltaisin voimaa miehelleni, mutta sitä minulla ei ole. Voin vaan olla, hiljaa, rinnalla tukemassa, kun hänen sydämensä särkyy. Olen ollut kuoleman jälkeen enemmän hiljaa kuin ikinä. Tässä kuoleman jälkeisessä elämässä on jotakin, mitä en hyväksy, mutta pakon edessä minun on vain hyväksyttävä, ulkoistaa itseni tästä kaikesta.

Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Kuolema ei jätä tilaa surulle, vaan käytännön järjestelyt iskevät päälle, kun hirmumyrsky heti kuolinilmoituksen saapuessa. Hautajaiset, perunkirjoitukset, omaisuuden hoito, tuhansien eurojen kustannukset. Asioiden selvittelyyn menee tuhottomasti aikaa ja sen surun keskellä se on tosi työlästä. Miehessäni tämä loputon kuormitus tosiaan näkyy kiukun puuskina, muistin heikkenemisenä, huolimattomuutena, joka taas lisää hänen arjen kuormaa entisestään. Ihan kun ei vain riittäisi luopumisen tuska. Mieheni sisarus on hyvin käytännönläheinen. Kaikki mitataan rahassa ja se korostui jo aikanaan mieheni isän kuollessa ja nyt sama hänen äitinsä kuollessa. On käsittämätöntä, miten suuri merkitys rahalla ja jakamisella on. Se tuntuu minusta jopa turhauttavalta, turhalta, sydämettömältä. Sisarus kantaa paljon vastuuta käytännönasioista, josta toki olen osaltani kiitollinen, mutta siitä kaikesta seuraa varmasti iso lasku. Asioiden jakaminen on aloitettu jo kuolinvuoteella (ehkä jopa jo aikaisemmin), vaikka eihän se niin oikeasti mene. Pitäisi antaa aikaa, sillä perunkirjoituksissahan se lopullinen jako tehdään. Tämä jatkuva vellominen rahan ja omaisuuden kanssa osaltaan lisää mieheni kuormitusta.  Yritän ajatella, että käytännön asioiden ja raha-asioiden hoito on tapa siirtää sitä surua, mutta valitettavasti se näyttäytyy ahneutena ja itsekkyytenä. Tuntuu, kuin mieheltäni vietäisiin happi kokonaan tässä hetkessä. Hän ei ole vielä valmis kaikkeen tähän. Minulle on aina kerrottu ja kerrotaan, että en kuulu mieheni perheeseen. Vaikka minä puolisona en kuulu varsinaisesti perheeseen, eikä asiat periaatteessa kuulu minulle, mutta valitettavasti olen se, jonka talouteen myös asiat välillisesti vaikuttavat. Vaikka en ole perheenjäsen, on minullakin oma suruni, lasteni suru ja ennen kaikkea mieheni suru ja siksi koen merkitykselliseksi olla läsnä, joskin hyvin hiljaa, hyväksyen jopa ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka tässä prosessissa näyttäytyvät nyt ja myöhemmin.

”Lähti lentoon enkeli taivaan,
tuli luokse väsyneen, sairaan,
kosketti hiljaa posken nukkaa,
silitti hellästi hopeista tukkaa.
Nosti siivilleen lasten mummin armaan,
vei turvaan paikkaan varmaan,
ukin viereen tähtien taa.”