”Kiitos palautteesta, mutta palautteellanne ei ole merkitystä.”  Tälläisen vastauksen siskoni sai eräästä paikasta valittaakseen palvelusta. Tuo lause on jokseenkin kuvaava. Saisinko minä vastata noin minun asiakkailleni, lapsilleni, miehelleni ja lemmikeilleni sekä joillekkin muille ihmisille? Näin lokakuussa se sopisi pääni tilaan vallan mainiosti. Itse asiassa noin se esikoinenkin toimii elämän murrosvaiheessa. ”Valita, mitä valitat, minä en kuule, enkä ainakaan tottele”. Pakko kuitenkin kertoa, että olen onnistunut pitämään kiinni hänen kotiin tuloajoista. Hän kysyy, koska pitää tulla kotiin? Minä vastaan, itse päätät. Hän päättää ja sanoo tulevansa 01:00. Minä myönnyn ja pyydän laittamaan viestin, jos menee myöhempään. Jo neljänä peräkkäisenä viikonloppuna hän on tullut viimeistään kello 22. Ilmeisesti ihan vaan siksi, että hän saa itse päättää. Minä kiitän ja huokaisen. Jännää, alanko sittenkin puhua teiniä? Millä saan hänet päättämään, että hän haluaa elää siistissä kodissa? Saisiko hänet myös päättämään, että joskus voisi olla väleissä sisaruksensa kanssa? Voisinko saada hänet kunnioitamaan meitä vanhempia? Paljon on vielä matkaa täydelliseen hallintaan, mutta pienin askelin. Josko jonakin päivänä. Ja jos ei niin nautitaan tästä oivalluksesta, kunnes hän kaikessa viisaudessaan huomaa, että äiti manipuloi häntä, tavallaan. Silloin täytyy olla jo joku ässä hihassa. Joten toivoa saattaa, että ässän puuttuessa on parempi ettei se viisaus iske liian pian.

Oltiin eräs ilta kävelemässä  esikoiseni kanssa kahdestaan. Hän puhui ja minä kuuntelin. Hän kertoi, miten paljon elämä on raskaampaa, kuin joutuessamme konkurssiin, miten hankalaa hänellä on, kun hän on muka iso ja vastuullinen , miten raskasta hänelle on olla poissa harrastustoiminnasta, miten kamalaa on kasvaa ja päättää asioista. Voi pienen suurta, kuinka kipeää kasvu isoksi onkaan. Samalla hetkellä kun hän on vuodattanut sisintään, hän kertoo olevansa iso, hän tietää paremmin kuin kukaan ikinä, hän osaan jne… Siinä vaiheessa taas menee äidillä hermot, kun esikko jyskii ovia ja on niin viisas, vaikka juuri äsken se sama toivoi olevansa vielä pieni. Eipä sillä, olisi minustakin kiva olla pieni edes pienen hetken. Ilman aikuisten murheita ja vastuita. Olisi kiva vaan todeta jollekkin anna rahaa, ei tarvitsisi hetkeen tehdä niin mitään ansaitakseen sitä rahaa. Miten ihana olisi riisua elämän vastuut hetkeksi ja heittäytyä sulaan hulluteen, mitä se ikinä onkaan.

Työtilanteeni alkaa hiljalleen näkyä kotosalla. Pinnani on tavallista kireämpi ja olen altis arvostelulle. Toivon vaan laittavani hetkeksi pään peiton alle ja nukkuvani talvi unta. Pimeys ja työn aiheuttamat riittämättömyyden tunteet ovat vieneet viimeisenkin energian rippeen. Haluaisin nukkua ja herätä kevääseen, kun luonto näyttää jälleen voimansa ja alkaa uusi kasvu. Toisaalta mietin, että onko kyse todella vaan työtaakasta vaan onko se sittenkin viimeisten vuosien taakka, jonka naamioin työtaakaksi. Ehkä kaipaan kykyä hypätä pois menneisyydestä. Mies kärsii vähän samanlaisesta oirehtimisesta. Pienikin vastoinkäyminen saa hänet pois hetkeksi raiteiltaan. Hän kyllä kasaa itsensä ehkä nopeammin kuin minä. Ehkä se paraneminen ei olekkaan vuosien karikoiden jälkeen todella alkanutkaan. Ehkä me vielä tarvitsemme lisää aikaa. Sitä tässä elämässä ainakin on.

Jotain hyvää jälleen kerran, ettei ihan valittamiseksi mene. Minun nuorimmaiseni. Hän on ajoittain niin suuri ilon ja onnen aihe, että vallan on tullut vuodatettua kyyneleitä onnesta ja ylpeydestä. Hänen alkunsa tässä elämässä ei ollut ihan simppeliä. Hän ei todellakaan monesta kasvun ongelmasta johtuen ole ollut penaalin terävin kynä ja melko kömpelökin. Nyt hän alkaa orastavasti menestyä harrastuksessaan. Hänen koulutien alku oli minun painajaiseni. Pelkäsin ettei hän pärjää. Ja siihen pärjäämiseen ei uskonut hänen opettajansakkaan. Hän aina nirisi ja narisi nuorimmaisesta, kuinka hän ei opi, ei osaa käyttäytyä, on kiusattu, kun on erilainen. Opettaja muisti kertoa nuorimmaiselleni vihjaillen, ettei hän pärjää. Koulun alku vaati erityisen paljon apua ja tukea koko perheeltä. Nyt nuorikkoni on niin iso, että opettaja vaihtui. Ja sen ansioista hän on löytänyt paikkansa koulumaailmassa. Kotiin on tullut kymppejä, hän lähtee kouluun mielellään ja hänellä tuntuu olevan kavereitakin. Aika mukavaa. Varmuuden varalta koputan puuta, jotta näin jatkuu jatkossakin. Hän todella yllätti minut ja niin monet muut. Koulu vuosia edessä hänellä on paljon, mutta jos koulutie on yhtä sileä kuin tämä alkuvuosi, niin on taatusti toivoakin. En kaipaa loputonta menestystä, vaan molemmille lapselle toivon vain kykyä haaveilla ja toteuttaa haaveitaan. Oli ne mitä tahansa, tietyin varauksin ;).

Kyky on se, mitä pystyt tekemään.
Motivaatio määrää sen, mitä teet.
Asenne ratkaisee kuinka hyvin teet sen.

- Tuntematon