Minun kesäni on ollut mutkikas, vauhdikas, nousuja ja laskuja. Ihan kun matkaisi vuoristoradalla kera korkeanpaikan kammon. Välillä jalat ei tavoita maata. Mieheni äidin kuolemasta alkoi eräänlainen aikakausi, juuri sellainen kun odotin. Elämä ei ole ollut reilua. Mieheni sisarus toimii odotetusti oman edun mukaisesti. Rahaa on palanut ja aikaa mennyt asioiden hoitamiseen. Mies turvautuu paljon minuun, mutta muistaa muistuttaa tarpeen mukaan, että asiat eivät minulle kuulu, onhan kyseessä hänen äitinsä. Toisessa hetkessä hän jälleen käyttää rahojamme asioihin, joiden ei kuuluisi vaikuttavan minuun. Mutta lohtua tuo, että vuoden loppuun mennessä uskon kaiken vihdoi olevan ohi.

Kesän alussa menin töihin. Työhön, joka ei vastannut koulutustani, mutta töihin kuitenkin. Saimme sen avulla lainaa mieheni äidin kuolinpesän asioita hoitaaksemme ja kustantaaksemme kuoleman aiheuttamia kustannuksia. Työ oli täysin mukavuusalueeni ulkopuolella, eikä siitä jäänyt erinäisten matkakulujen jälkeen oikeastaan enempää käteen kun työttömyyskorvaus. Työtä tehdessä kuitenkin koin elämäni edes hieman merkityksellisemmäksi. Ei työnhakua ja normaali arkirytmi. Aloin jopa pitää työstäni. Sitten se kuitenkin iski käänne, jota olin odottanut aiemmin tapahtuvaksi, mutta nyt en sitä enää odottanut. Sain yllättäen työn joka on suurempi kuin minä. Työn josta olin vain osannut unelmoida. Työ veisi minut kauaksi kotoa, mutta en hetkeään epäröinyt ottaessani työtä vastaan. Nyt olen jälleen uuden edessä. Pelkkä ajatuskin saa haukkomaan henkeäni. Pala pureskeltavaksi on suuri, mutta uskon, että kun oikein kovasti keskityn ja yritän, täytän ne saappaat, jotka minulle on tarjottu.

Kesään kuului myös ihania aurinkoisia päiviä, hellettä ja olemista. Parhaat hetket vietin pihakeinussa, linnun laulua kuunnellessa, auringosta nauttien, tuulen tuiveruksen iholla tuntien. Sisko perheineen kävi usean vuoden jälkeen meillä olemassa. Oli ihana nähdä niin siskoa, kun hänen jo isoksi kasvaneita lapsiaan. Omat lapseni ovat tehneet kesän töitä. Etenkin esikkoni on kasvanut jo niin aikuiseksi, että hän pärjäilee jo melko itsenäisesti ja huomaan hänen ottavan etäisyyttä minuun. Hän on löytänyt rinnalleen parin. Tämä ihminen on hieno persoona, mutta huomaan, että esikkoni häpeää meitä, joten emme juuri tapaile. Esikkoni on kasvattanut itselleen uskomuksen, että ihmisarvo mitataan koulutuksella ja tosiaan kuopukseni ja mieheni eivät olet korkeakoulutettuja. Ehkä tämä ajatusmaailma kumpuaa mieheni suvun puolelta, jossa koulutusta arvostettiin hyvin korkealle. Lisäksi meissä on ripaus savolaisuutta, joka myös vähentää sivistystasoamme. Keskinäinen kommunikaatio on rehellistä, avointa, ehkä jopa sarkastista, maustettuna murteella, joten ulkopuolisin silmin emme ole sivilisaation ylätasolla. Tämä aiheuttaa sen, että tunnen jollain tavalla epäonnistumista äidin roolissa. Haluaisin, että esikoiseni näkisi sen, että olemme kaiken ansainneet työllä ja hän näkisi sen työn sisäpuolelle. Me olemme konkursseista ja muista vaikeuksista huolimatta mahdollistaneet lapsille sen elämän, mitä he elivät. Me olemme yrittäneet suojella heitä parhaamme mukaan elämältä ja vaikeuksilta, mitä olemme vuosien saatossa kokeneet. Tai ehkä enemmän minä olen ollut taipuvainen suojelemaan lapsiani, mieheni ollessa töissä ja kääriytyessä oman napansa ympärille. Mieheni tekemä työ on kuitenkin ollut olennainen osa suojakuortamme. Sillä välin, kun minä olen harrastellut palkkakuopassa ja opiskellut ja hoitanut lapset, mieheni on tuonut leivän pöytään. Haluaisin, että esikkoni kunnioittaisi vanhempiaan, uskon sen meidän ansainneen. Ehkä tämä esikoiseni etäisyyden otto on vain väliaikaista ja kuuluu aikuistumiseen. Ehkä kunnioitus tulee myöhemmin? Kuopukseni on pian kanssa aikuisuuden kynnyksellä. Olen jo saanut perustella sitä, miksi ei kannata vielä muuttaa pois kotoa. Lasten kasvu on joskus todella kivuliasta, mutta toisaalta helpottavaa. Nyt voin hiljalleen, kun kasvun aiheuttama kriisi helpottaa, alkaa hiljalleen elämään itselleni.

Avioliittonikin tulee lasten kasvun myötä uudelleen punnittavaksi. Toisaalta tätä hetkeä olen kaivannut kauan. Olen varmasti roikkunut tässä avioliitossa kiinni lasten vuoksi. Halusin säästää lapset omalta lapsuudeltani. Jos olen väläytellyt eroa aiemmin miehelleni, mies on käyttänyt lapsia aseenaan. Ei niinkään niin, että hän lapset veisi, vaan päinvastoin. Hän on uhannut, että ei kuulusi enää meidän elämään. Pian tämä ase on kasvanut ulos kotelostaan. Myös tuleva välimatka erkaannuttaa meitä, joten jännityksellä odotan, mitä avioliittomme kestää. Oli se mitä vaan, toivon meille molemmille onnea. Oikeasti toivon, että millaiseksi se tulevaisuus muodostuukaan, olisi siellä onnea tarjota meille kaikille. Jos ei kaikille, niin sai sitä kuka vaan, sekin riittää. Näiden vuosien jälkeen koen meidän ansainneen onnea edes hitusen enemmän.

Nyt alkaa hiljalleen linnut hiljenemään, syksy tuoksuu ilmassa ja illat pimenevät. Kuinka vähän sitä pimeyttä kaipaankaan, mutta uskon, että tästä selvitään, kun vaan muistaa, että pian koittaa jälleen kevät. Siinä välissä eletään ja hengitetään syksyä ja talvea. Sitä se elämä on, hengittämistä hetkestä toiseen, elämällä minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin. Elämä on opettanut, että koskaan ei tiedä, mikä hetken päästä odottaa, joten nyt on aika hengittää ja elää.  
 

”Varovainen askel, aavistuksen hassu ajatus. Humahdus salaiseen maailmaan.” -Lainaus Paula Nivukoski, Onnellisuuspäiväkirja.