Suomen kesä ei ole hellinyt lomalaisia säillään, mutta hyvin on loma kulunut ilman helteitäkin. Viimeinen viikko tätä lomaa on pyörähtänyt käyntiin ja minusta tuntuu, että vallan menisi pidempikin loma. Ensimmäinen lomaviikko kului siivotessa ja lukiessa, toinen siskon tytön vieraillessa ja kolmas reissu hommissa. Tämän neljännen pyhitän odottamalla luvattuja helteitä. Kamalasti on lomaan mahtunut sosiaalisesti rikkaita hetkiä, juhlahumua ja ihmisiä menneistä. Joskus liika sosiaalisuus kuluttaa ja nyt huomaan, että pieni hiljaisuus olisi vallan jo paikallaan.

Sosiaalisista tilanteista rikkaimpia oli, kun saimme kutsun sukuni juhliin. Olimme ihan muutaman viikon sisällä matkannut jo useisiin juhliin eri puolelle suomea, joten houkutus jättää ko. juhlat väliin, oli ihan ylitsepääsemätön. Kuitenkin sorruin ajattelemaan, että nämä juhlat joihin sain kutsun olivat minulle äärimmäisen harvinainen tilaisuus tavata sukua. Äitini on tehnyt suuren kuilun perheeni ja sukuni välille. Äidin oletettu tarinointi minusta ja perheestäni on aiheuttanut sen, että kutsuja suvun juhliin ei ole sadellut ja toisaalta oma rohkeus ei ole riittänyt lähestyä suvun jäseniä. Olen ollut suojassa täällä muilla mailla toisenlaisilla. Rohkeasti ilmoitin perheeni juhliin. Huolella valitsin lahjaa ja vaatetta. Jännitin ennalta. Entä jos joku ottaa puheeksi äitini ja välini häneen? Entä jos ja kumpa joku kysyisi jotain sellaista, missä ei olisi totuus pohjaa, jotta voisin ilmaista, että elämä on tarua totuudenmukaisempaa. Totuus ei ole verrannollinen äidin satujen kanssa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan kysynyt. Tapasin ihmisiä, joita en ollut tavannut pariin kymmeneen vuoteen. Sain halata serkkuja, jotka ovat olleet mielessä kaikkina näinä vuosina. Yhtä pariskuntaa lukuunottamatta koko juhlaväestä en edes huomannut ihmisten varautuneisuutta meitä kohtaan. Oli ihana esitellä kuopukselle sukua, jonka olemassa olemisesta hän ei tiennyt mitään. Toisaalta oli ihanaa esitellä omaa lastani, jotta sukuni näki ihan itse, että minusta syntyy jotain hyvääkin. Kuopukseni oli aivan ihmeissään väen paljoudesta ja selkeästi kiitollinen eräiden suvun jäsenten tapaamisesta. Esikoiseni ei harmillisesti päässyt juhliin mukaan, olisin ilolla esitellyt sukuani hänellekkin.

 On sääli, että elämä on mennyt tälläiseksi suhteessa sukuuni. Pohdin usein, että liekkö äitini mahdollinen kuolema lopulta muuttaa tilanteen? Voisiko jo nyt osallistumiseni näihin juhliin muuttaa osaltaan jotain? Olen kiitollinen, että sain kokea nämä ihmiset ainakin tämän kerran. Tänä kesänä olen nyt sitten tavannut sukuani enemmän kuin kahteenkymmeneen viimeiseen vuoteen erinäisten juhlien merkeissä. Vielä on yhdet pikku pirskeet edessä, kun siskontytön syntymäpäiviä juhlistetaan, mutta siellä ei juuri sukua näy. Äiti siellä istuu, kun kukko tunkiolla tervehtimättä ja vältellen. Minun ihoni alle se ei enää onneksi käy ja myös esikoiseni on sinut asian kanssa. Kuopukseni on liian nuori ja liian vilkas ymmärtääkseen mitään ihmissuhteiden vaikeuksista, joten hän ottaa kontaktin mummoonsa, halusi hän sitä tai ei. En minä ole mikään estämään.  Minä uskon, että jonakin päivänä totuus paljastuu kaikkialla ja kaikille tarvittaville tahoille. Ja jos ei niin, ei se haittaa. Minun tehtävä on vain suojella lapsiani asioilta, millä on rakennettu omanlaisensa kirous perheen päälle. Katketkoon se tähän minun elämään ja alkakoon perheen uusi tarina lastemme syntymästä. Jos menneisyys puskee liikaa valoon valheiden värittämänä, niin olen valmis suojelemaan siltä lapsiani. Myöskään totuuden ei koskaan tarvitse lapsiani rasittaa, sillä siellä varjoissa lymyää jotain sellaista, jota lasten ei tarvitse kokea edes välillisesti. Lapseni ovat eläneet melko suojattua elämää, joten miksi altistaisin heidät menneisyydelle, jota en aina itsekkään ymmärrä, saati lapset joilla ei ole sitä vähääkään eväitä käsitellä kyseisiä asioita.  Uusi elämä on täällä ja menneisyys pysyköön minussa ja enintään täällä blogissa.

”Itke jos voit, mutta älä valita. Tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää. ” - Dag Hammarskjöld