Minä olen ollut niin "ranteet auki" tunteilla loman jälkeiset viikot työssä. Tuntuu, että työtä tulee ovista ja ikkunoista. Pitäisi hallita taas sen tuhat asiaa yhtäaikaa. Ajoittain tahtoo tipahdella ylemmältä taholta "tipsejä" että työaikaa täytyisi osata rajata mutta "tee nyt tämä ja tämä ja ehkä vähän tämä". Näin ollen työaikani on liukunut niin, että en juuri kotona ole ehtinyt kuin käväistä. Kuitenkin tunnen sarkastista iloa niiden kolleegoiden kohdalta jotka sen työnsä osaa minua paremmin rajata ja lähtee sitten työstä hyvissä ajoin. He ovat oppineet sanomaan niin tiukan ei:n, että heille ei niitä ylijäämä tehtäviä edes määrätä tehtäväksi. On siinä ihan jokunen kipinä lennellyt kun olen pohtinut työnjaon ajantasaisuutta ja tarkistamisen tarvetta. Tiedän olevani onnekas että tili tulee mennäkseen ja ilman työtä näin ei olisi. Olen siis onnekas työssäni ja työstäni välillä ihan pahoinvointiin saakka. Koen omaa riittämättömyyttä, väsymystä joka taas aiheuttaa sen etten voi olla kotona mukana. Kotiasiat liukuvat ohi korvien. Olen oppinut pysähtymään miettiäkseni että olenko tosiaan palamassa loppuun vai onko tämä vaan "ei" sanan puuttumisen aiheuttamaa katkeruutta liian suureksi kasvaneen työtaakan vuoksi. Niin tai näin en ole juuri kokenut lomailleeni lainkaan eikä työ juuri nyt ole kovin mielekästä. Niin fyysinen kuin psyykkinen väsymys on läsnä jälleen. Kuitenkin esimerkiksi tänään laskuja maksaessa koin jokaisesta maksetusta laskusta riemua. Ilman tätä ahdistavampaakin ahdistavampaa työtä tätä riemua ei olisi, joten pakotan itseni olemaan kiitollinen. Toki tiedostan sen että rahan takia ei tulisi sietää ihan mitä vaan. Lopulta kuitenkaan työ ei ole yhtäkuin koko elämä. Sen pitäisi olla sitä vain kahdeksan tuntia päivässä. Yrittäjillä toki hieman enemmän ellei loputtomasti. Itse en vaan enää yritä, miksi siis olen tässä tilanteessa, jossa työtä on rajattomasti?
Minun elämäni positiivisuus oli jälleen sisarukseni lapsi joka minua jälleen ihastutti ja ilahdutti läsnäolollaan. Olen kaikessa onnettomassa elämässäni maailman onnekkain kun saan pitää läheiset luonani. Saan jakaa ne arjen pienet ihmeet. Nyttenkin tuntui että risukasani oli ihan umpinainen, ei valon valoa niin missään. Silloin tuli tämä sisarukseni taapero ja sai minut jälleen hymyilemään. Hän on niin valloittava persoona. Kuinka avoin hän onkaan elämälle ja rakkaudelle. Hän on kuin peili, mitä annat sitä hän jakaa. Rakkauden määrä on loputon. Minä selkeästi tarvitsin hieman hyvää epätoivon keskellä nähdäkseni jälleen arjessa mahdollisuuden ja onnen muruset. Ehkä olin jälleen vain niin uupunut että pimeydestä ei vaan näkynyt valo. Tiedän jo odottaa maanantain iskuja, mutta ehkä sillä hetkellä muistan mitä se todellinen onni on. Toivon että onnella on pelastusköysi jolla estää minua uupumasta ja hukkumasta. Tunnistan sen että täällä onni on mutta välillä olen niin väsynyt sen näkemään. Hitaasti, hyvin pienin askelin me etenemme kohti pintaa...


"Useimmat ihmiset kuluttavat itsensä loppuun
yrittäessään tehdä kaiken
mitä pitävät velvollisuutenaan
- eivätkä ikinä pääse tekemään sitä
mitä haluaisivat."
- Kathleen Winsor